Viime kesänä luin Jim B. Tuckerin teoksen Life Before Life: A Scientific Investigation of Children's Memories of Previous Lives, joka aineistonsa johdosta olettaa jälleensyntymisen olevan kaikkein simppelein selitys kirjassa kuvattaviin ilmiöihin. Nyt aloitan erään reinkarnaatio-oletukseen kriittisesti suhtautuvan teoksen, johtaneeko se sitten richardwisemanmaisiin tyhjänpäiväisiin latteuksiin, jää latteutta käyttääkseni nähtäväksi.

Oli miten tahansa, Tuckerin teos osin representoi jo edesmenneen Ian Stevensonin noin neljänkymmenen vuoden mittaisia tutkimuksia aiheen parissa, ja johon Sven Krohn aikoinaan viittasi; Stevensonin tutkimusten omaten hänen mukaansa huomattavan paljon enemmän painoarvoa kuin suositumman ja osin suomeksikin julkaistun Raymond Moodyn tuotannon.

 

Oli miten tahansa,

sana karmasta (vaikka Tucker tuli siihen tulokseen, että karman laki ei selitä jälleensyntymiä):

 

Teininä kun näitä pohdin mietin miksi P-V Tegelholm murhatessaan rankasti kiduttamalla Sauli Perhosen kokisi kärsimystä myöhemmin teostaan (sikäli kun tämä Sauli Perhosen kärsimys oli karmaa, ainoastaan palautetta Sauli Perhosen itsensä aiemmin aiheuttamasta kärsimyksestä)?

Työhypoteesini: kaikki kärsimys on karmaa (en edelleenkään ole varma miten asian laita ”karman asiantuntijoiden” mukaan on, mutta Hitler-korttia näyttääkseni kysyn mitä 1940-luvun Saksan juutalaiset olivat tehneet edellisissä elämissään ja mikä oli/on oleva heitä kaasuttavien natsien kohtalo jos he vain välttämättömän karman lain täyttivät?). Lopputulema (mikä ihana ilmaus!): Tegelholm ei voi kärsiä teostaan, koska hän vain täytti karman lain.

 

Mutta:

1 - Sitten sain vihiä Hegelistä. Ja pian kaikki oli selvää.

2 - Mutta,  enää en tyydy tuohon.

 

Genetiikkani saattaa olla oivallinen matematiikalle ja ehkäpä hyvinkin monisyisille konstruktioille, mutta siitä huolimatta en edes pureksien niele "Hegel-ratkaisua".