"Olen se aksidentaalinen, kirottava aines; se haaksirikko tyynellä valtamerellä." (minä 1.1.2003)

 

 

Tilinpäätökset ovat kiinnostaneet minua viime aikoina. Ei siis se, mitä jää viivan alle; vaan se mitä ihminen ajattelee elämästä, sen mahdollisesta arvosta ja tulevaisuudesta suhteessa näihin arvoihin ja elämän olemukseen. Siis mitä ihmiset ajattelevat elämästä mitä luultavimmin käydessä varmoin tai ei niin varmoin askelin kohti henkilökohtaista loppuaan. Edward O. Wilson haaveilee tieteiden konsilienssista, Kari Enqvist mietti uskonnon arkeologiaa ja mikä ihmeessä siinä (uskonnossa) ihmisessä kiehtoo, Pentti Linkola tuntee surua valkoselkätikkojen mahdollisesta sukupuutosta ja toisaalta pohtii sitä voisiko elämä vielä voittaa vaikka dominoivan lajin, ihmislajin, kustannuksella. Teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen on tullut tulokseen ettei jumalaa ole, Esko Valtaoja näkee nykymaailman parhaana maailmana maailmanhistoriassa (jonka mukaan väkivalta pitäisi laittaa (valtion?)suojelukseen sen vähenevän, jos ei jopa häviävän luonteensa vuoksi). Georg Henrik von Wright menetti mitä ilmeisimmin uskonsa ihmiseen elämänsä viimeisinä vuosina, Albert Einstein yritti saada tolkkua suunnilleen elämäsnä loppuun asti kvanttimekaniikkaan, siinä juuri onnistumatta. Sven Krohn uskoi luullakseni elämänsä loppuun asti Absoluuttiin, joka pyhitti kaiken tuskan, kivun, kärsimyksen mitä se suoraan tai epäsuorasti aiheutti.

 

 

Edelliseen liittyen, ei-liittyen

Solipsismi on ollut hiukan liioitellen oireyhtymäni jo ennen kuin opin puhumaan. Enkä ehkä vieläkään osaa (puhua). Varaudun (osa järjestelmästäni) siihen, että tämä on pelkkää dialogia itseni kanssa omassa solipsistisessa universumissani.
(dialogista: subjekti-objekti –rakenne voi toteutua myös yhdessä ”solussa”, naturalistisesti ajatellenhan on juuri näin). Solipsismi on kuitenkin heikko rakennelma, sitä ei voi todistaa vääräksi. Se ei ole falsifiotavissa.

 

Alla olevat lauseet ovat jälkeenpäin ottaen triviaaleja, huomioita joiden äkkipäätään olettaisi kuuluvan nelivuotiaankin luonnolliseen arkeen. Asian lukeminen paperilta/mistä tahansa roskakorista(web) on yksi asia; elämä toinen.
Edellisestä lauseesta: olen jokseenkin eri mieltä Kurt Vonnegutin kanssa puolipisteen käytöstä.


1. Elämä on 2000-luvun uskonto.

2. Bakteereilla ei ole uskontoa. Ne kopioituvat ilmankin.

3. Olen ateisti. Ateismini on verraten paikallista, Kivussa minäkin etsin
jumalaani.

4.  Aksidentaalinen on elämän välttämätön ehto. Sitä ei valita. Sitä ei voi valita. Silti, se tulee joka tapauksessa.

5. Minä” on kattojärjestelmä. Onko ajatus, pyrkimys tietoisuuteen minuuteen vain yksi eskapismin muoto(kriitttinen huomio edelliseen: kuka pakenee ketä?)? Paikka, jossa subjekti/subjekti” yrittää rakentaa turvakseen kokonaisen saman merkin alle kuuluvan ykseyden – tunnistaen, aivan oikein, eri tilat saman olion ominaisuuksiksi -, mutta tehden tästä johtopäätöksen että tämä olio on YKSI ja se on niin varmaa samuutta, että kaikki on ”minä”.

6. Kuoleminen on elämän ominaisuus.

7. Voin ilmaista asian. Se ei yleensä mene perille; tiedän. Yksinpuhelua, kuten on ehkä koko elämäkin.

8. Usein puheella ei ole mitään kommunikatiivista tarkoitusta. Se on hengittämisen, oksentamisen tai kirouksenkaltainen ulostusliike.