"Elämässä on viime kädessä kysymys siitä miten kestää kertosäettä" (alter egoni, 2001) 
 
 

1 Kauan sitten
 
Ei ole kai normaalia aloittaa aamujaan oksentamalla. Tosin normaaliuden alueet ovat mitä ilmeisimmin vain limittäiset, pala hetkellisiä kosketuspintoja. Käytännössä omaamme saman DNA-rakenteen. Mutta nuo pienet eroavaisuudet - unohtakaamme ympäristö hetkeksi - DNA:ssa vaikuttavat siihen miten maailma meille ns. näyttäytyy. TV:stä tuli joitain hetkiä sitten ohjelma nimeltä Pilanpäiten (Just for Laughs Gags). Se lähinnä nosti vihan aallon kehooni. Naurettavaksi se oli tehty, tarkoitettu. Olen viime aikoina ihmetellyt sitä, että en enää juuri koskaan suutu mistään. Häivähdyksen sitä koin tuon ohjelman - tai pikemminkin ohjelman vilkaisun - aikana. Mutta nauru muille suotakoon. Huumorintajuni ei yllä sille tasolle kuin joidenkin muiden.

Ironiani on parhaimmillaan transgressiivistä. En väitä, että yllän sille tasolle nykyään kovin usein. Ironia ilman transgressiota on usein vain eskapismia (mielle, en perustele sitä tässä nyt tarkemmin). Eskapismi on toisaalta aliarvostettu mielentila. Aito = alkuperäinen,  oikea, väärentämätön, todellinen, täysipitoinen, puhdas. Olenko itse aito?
Miksi jaksaisin välittää? 
 
 
2 Kiroaminen on hengittämisen muoto.
 


3 Sumplia kokoon maailmankuva ja toimintaohje,

formulakisoja innolla seuraavat perheenisät, vittupään konstruktivismi, empatia ja rakkaus omiin jälkeläisiin ja se kirous/+hylkäämisakti joka kohdistuu palkkasotilaisiin maailman toiselle puolella (tai ihan siinä vieressä), eskapismi ja usein niin näennäinen, vain itsetuntoboosteriksi kelpaava "todellisuuden kohtaaminen", vitalismi ja se, ettei todella VOI tietää miksi (Hamilton, Dawkins, Wilson ynnä muut voivat selittää syitä, kuvailla historiaa, tulevaisuuttakin, mutta eivät ikinä vastata että miksi ihmeessä?), jatkaa eteenpäin, solipsismi ja se kipu joka siitä joskus herättää (tyynnytä ei koskaan), toivoa sitä "etteikö tätä voi elää pätkissä?!" (maksaen vaikka korkoa levosta), kipu ja etäännyttäminen aina siihen asti kunnes muistaa taas, "sentimentaalinen" on sana jonka kuulee mutta harvemmin sitä tunnistaen niissä joita he kutsuvat nimellä "dystopia", ehkä voin todeta että kyynistä, kyynistä jopa on asenteeni niin usein, mutta eikö se kipu - tai vaikka tarkoituksettomuuden tunne, tai pitkästyminen (testikuva yhä ja aina vain siinä edessä) - ole jo odotettavissa, ja sieltä tulee taas se isku - tai siksi joku voisi sitä luulla - joka kohottaisi leukani, paljastaisi kurkkuni, mutta väistän tai pidän leukani rinnassa, siis se vanha ja sama "Mitä itse teet!?!", ja vastaan - itselleni lähinnä - en mitään, tai ehkä olen tehnyt jo kaiken tärkeimmän, yritän ehkäistä ettei mikään räjähdä käsiin (omassa pienessä elämässäni) ja katselen, katselen, eikä minua häiritse että Samantha Fox on lesbo, yritän opetella uuden kielen (idiomit ja kaikki), ehkä enemmänkin kuin yhden, ja voin todeta: kitkataktiikka, se ei kannata, voin(voimme) heittää ilmaan kysymyksen tai väitelauseen ilman, että sen sisällön tarvitsi olla totta elämässämme(elämässäni) ja itse asiassa näin on hyvä menetellä (parempi katsoa...), mutta sitten kun (www.sittenkun.com) ...kun kaikki on hyvin, tai siis paremmin, kun... niin katselen, ehdottomasti katselen.

 

 

4 Vuosia sitten

 

Charles Bukowski sanoi, että kaikki on pakoa.

Voidaan toki ajatella, että todellisuutta ei voi paeta kuin toiseen todellisuuden muotoon.

Itselleni eskapismia edustavat esimerkiksi elokuvista Paluu tulevaisuuteen 1-3, Myrskyn ratsastajat, Blue Velvet (varsinkin kohta jossa Dean Stockwell esittää Roy Orbisonin In Dreamsin, ehkä maailman kaunein biisi), Lost Highwayn alku ja loppu ja David Bowien biisi I´m Deranged, mahtava aikamatkaelokuva Avaruuden sankari (Navigator), 
asenne "Tahdon juurtua" (esim elokuvassa Léon), tv-sarjoista esim Baywatch, Ritari Ässä, Twin Peaks,  V, endorfiinihumala treenaamisen jälkeen tai kun on niin väsynyt ettei jaksa enää välittää,  kuuluisuuksien elämäkerrat (joihinkin on mukava samaistua), Def Leppardin Hysteria ja Pyromania, Guns N´Roses: Appetite For Destruction ja Use Your Illusion 1 ja 2, Terminator 1 ja varsinkin 2 ja No Fate (THERE´s NO FATE!), 
Elämänusko nousuhumalassa ("Ei sitä voi arvostella sisältäpäin"), Twin Peaksin soundtrack, 80-luvun acid house, heavy ja pop yleensäkin, ennen kung fu –filmit (tykkäsin 90-luvun alkupuolella varsinkin van Dammesta ja Steven Seagalista), 
Ennen zen (en koskaan päässyt siihen sisälle), Miami Vice (ei ehkä itse sarja, vaan se huoleton maailmanasenne, joka tapahtuu sen katsomisessa), jotkut loogiset ongelmat, jossakin määrin Gösta Sundqvistin ja Teemu Mäen lohduttomat mutta silti vitalistiset maailmankuvat, asioiden camp-arvo (Se voi olla yhtä hyvin TV-uutiset tai Keskustan puheenjohtajavaalit kuin Britney Spears. Esim. Bad Boys Blue ole mielestäni campia – tai ainakaan minulle - vaan aidosti ansiokasta musiikkia tehnyt ryhmä.). Uuno Turhapuron mainitsen erikseen. Ja 70-luvun Suomi-iskelmä on mahtavaa (E viva Espanja, Tuulentie, Viuhahdus, Ajetaan tandemilla). Ja sitten esim vuodelta 60 Pirkko Mannolan Kuinka rakkaus alkoi.


Pieni sana campista, kitschistä (hienoja juttuja) ja näitä lähellä olevista jutuista.
Joskus muotoilin sen näin (ehkä tuo alku on väärä tulkinta, ehkä se nimenomaan on Tervettä): 


5 Eräs hulluuden tila on tila, jossa lapsen paljas tapa kohdata maailma ja ironia limittyvät keskenään ilman että tuloksena on ironinen akti. 
 

6 Voidaan ajatella, että kaikki etäännyttäminen, ironia, huumori, sarkasmi ja tämänkaltaiset ilmiöt ovat eskapismia. Joskus koin ongelmaksi  sen, että "nyt" sisältää yleensä aina "sinne". Eli suunnan jonnekin muualle. Eli "nyt" tai "tämä" ei riitä. Aina viitaten jonnekin, koskaan pääsemästä itse asiaan käsiksi. Ajattelin että zen on nyt, tämä, tässä. Mutta harvemmin siinä tilassa on. 
 

7 Onko ajatus, pyrkimys tietoisuuteen vain yksi eskapismin muoto? Paikka, jossa subjekti/"subjekti" yrittää rakentaa turvakseen kokonaisen saman merkin alle kuuluvan yhteyden – tunnistaen, aivan oikein, eri tilat saman olion ominaisuuksiksi -, mutta tehden tästä johtopäätöksen että tämä olio on "yksi" ja se on niin varmaa samuutta että se kaikki on "minä".
 

8 Ja kas, kun havaitsemme että suurin osa ns. filosofisista ongelmista ei ole verifioitavissa, falsifioitavissa tai edes koeteltavissa, tajuamme etteivät ne mitään ongelmia olekaan.

Ah, mikä ihana psykoterapian muoto! Elämämme on pelastettu!

 

9 NERO:

1. Pikkulapsi, joka ensimmäisenä  lausuu julki sen kielletyn totuuden: ei keisarilla mitään vaatteita ole.

2. Aikuinen, joka "pukee" ne vaatteet päälle ja saa kaikki uskomaan, että siinä ne todella ovat.

 
 
 
10 Rivous on totuudenhalua. Totuus on jotain. Tieto on jotain. Pelkästään jotain. Analyysi perversio. En halua tietää. 
 

11 Ja feeniks-lintu kohoaa tuhkasta ja aloittaa uljaan nousunsa, tipahtaen hetken päästä pikkupojan tarkasti tähdättyyn laukaukseen. Mutta vielä koittaa aika johon mikään ase ei pysty.

 

12 Maalis-huhtikuu 2004

Luen päiväkirjojani ajalta 1985-1987 ja mietin mikä ihmeellinen, pikkuvanha ja hauras pikku kaveri. Päässä tiukasti kiinni omat unelmansa, haaveensa ja kertotaulunsa. Ei, en halua olla se. Kivulla kuin tehty, vielä silti niin vapaana. Arvet tulevat myöhemmin. Olen ylpeäkin tavallaan niistä. Nimemme ovat edelleen samat, mutta tunnen: ei tuo voi olla minä.

Elämämme, maailmamme eivät ole edes limittäisiä. Näin unen, kohtasin itseni vuonna 1982, hymyilin aremmalle ja nuoremmalle versiolleni. En häpeä, että olen ylpeä hänestä.

 

13 Määrittele eskapismi.

 

14 Herään yöllä omaan huutooni. Uni, järjetön uni. Jotain ollaan viemässä ristille. Sitten näen ristiinnaulitun. Se on viisi, korkeintaan kuusivuotias lapsi. Sen kädet ja jalat on naulattu kiinni ja rei´istä valuu verta. Olen nähnyt sen jossain, se näyttää helvetin tutulta. Mutta en tiedä kuka se on. Se ei itke, se vain tuijottaa, katsoo jotenkin minusta läpi.

 

15 Kuinka paljon tarvitaan katarttisia kokemuksia, että elämästä pystyy nauttimaan?

 

16 Repeämälinja: kahden maailman lopullinen ero.