Alkulause: kirjoitin tämän parikymppisenä, vuoden 1995 lopulla tai alkuvuodesta 1996. Ehkä siksi on nähtävissä tietty ajoittainen poleeminen ote. Pääosin lienen mielipiteissäni pysynyt samana, vaikka moni asia on kohdallani muuttunutkin. 

 

TEODIKEA

 

Ensiksi todettakoon, että filosofian historiaan on päässyt kyllä kaikenlaisia paskavarpaita (ilmaus alunperin jalkapallosuuruus Franz Beckenbauerin), johtuen osittain kristinuskon asemasta länsimaisessa kulttuurissa.

 

 Teodikea-ongelma (ote filosofian alkeisoppikirjasta Filosofia Prima)

 

"Teologinen" kysymys: Kuinka maailmassa voi olla niin paljon pahaa, jos sen on luonut kaikkihyvä ja kaikkivaltias Jumala. Jos hän on kaikkihyvä, hän tahtoo hävittää pahan maailmasta. Koska maailmassa on kuitenkin pahaa, hän ei siis joko ole kaikkihyvä, koska hän ei ole tahtonut hävittää pahaa, tai hän ei ole kaikkivoipa, koska hän ei ole sitä pystynyt tekemään.

 

Leibnizin mukaan on kolmenlaista kärsimystä, pahaa. Metafyysinen kärsimys aiheutuu luodun maailman ja elämän rajallisuudesta ja ilmenee mm. siinä että kaikki kuolevat. Fyysinen kärsimys koetaan tunteissa kipuna, jolla on kuitenkin mielekkyytensä, sillä se kertoo vaaroista, ja samalla kipu mahdollistaa ilon tajuamisen. Sekä fyysinen että metafyysinen kärsimys kuuluvat luotuna olemiseen, sillä ihminen ei ole Jumala, ikuinen. Ne eivät voi siis olla teodikean ongelma. Teodikeaan liittyy ns. moraalinen kärsimys, joka perustuu siihen, että ihminen on vapaa valitsemaan ja että hän valitsee väärin eli tekee pahaa.

Miksi sitten Jumala loi ihmisen olennoksi, joka voi langeta. Koska Jumala halusi luoda jotain eläimiä ja koneita korkeampaa. Maailma, jossa ei olisi vapaata tahtoa, ei olisi kovin hyvä maailma. Mutta vapaus itsessään on niin arvokasta, että maailma, jossa on vapautta on parempi kuin maailma, jossa sitä ei ole.

Siispä Jumala loi parhaan mahdollisen maailman, tämän meidän maailmamme, jossa ihmisarvoon kuuluu vapaus. Siksi tämä maailma ei ole paras, koska täällä on pahaa, mutta paras mahdollinen, koska olemme vapaita.

 

 

 

 

KRITISOIN LEIBNIZIA:

 

1. Miksi olento, joka voi langeta on korkeampi kuin eläin tai kone?

 

2. Maailma, jossa ei ole vapautta, ei olisi kovin hyvä maailma. Miksi? Vapaus on tämän maailman, joka Leibnizin tunnustaman kristinuskon mukaan on jumalan luoma, ehto. Taas voimme palata peruskysymykseen vapaudesta: Mitä on vapaus? Olemmeko vapaita: olemmeko saaneet vapauden valita synnymmekö vai emme, kuolemmeko vai emme, millä tavalla, olemmeko valinneet ympäristömme, elinolosuhteemme, hallituksen, lait(ehkä suurena joukkona, demokratiahan on pahimmillaan sitä, että enemmistö päättää mitä yksilölle tehdään, yksilöä ja vain häntä koskevassa asiassa) ja olemmeko valinneet tämän maailman? Ja vaikka olisimme valinneet nämä kaikki, saammeko valita nyt toisin?

Jos ajattelemme jumalan kaikkivaltiaana, hänhän voisi taata kaikelle olevaiselle maksimaalisen nautinnon, hyvän olon ilman kyllästymisen turruttavaa vaikutusta. Miksi ilon kokeminen vaatisi tuskaa? Eihän sen pidä olla jumalalle mahdotonta? Miksi sen pitäisi olla kivi, jota hän ei pysty nostamaan?

Vapaus on tämän maailman elinehto, mutta kuka käski luoda tällaisen maailman?

 

3. Vaikka vapaus valita paha olisikin hyvä asia, onko vapaus valita paha itsessään niin arvokasta, että maailma ilman sitä olisi huonompi?

Uskoisin, että fiktiivisen hahmon Amerikan Psykon Patrick Batemanin uhrit voisivat olla toista mieltä.

 

 

 

4. Jos maailma vaatii ihmisen vapaan tahdon valita, myös väärin, ollakseen täydellinen, niin mitä sanomme tästä:

 

Eihän taivaskaan (TAIVAS, kristinuskon mukaan paratiisi, jossa vallitsee täydellinen olotila, sinne pääsevät ne, jotka uskovat Jeesus Kristukseen Jumalan poikana, ja uskovat jumalan kaikkihyvyyteen) voi olla täydellinen, jos siellä ole vapautta valita hyvästä ja pahasta. Ja jos siellä on vapaus valita näistä, on itsestäänselvää, että siellä täytyy olla hyvä ja paha, joista valita. Ja jos ajatellaan, että ihminen(joka on pohjimmiltaan, jos ei paha, niin ainakin helvetin itsekäs) ei enää kantaisi itsessään minkäänlaista pahuutta päästessään taivaaseen, niin olisiko hän enää sama ihminen, eikö hän olisi menettänyt aimo annoksen minuuttaan. No, tuo nyt ei ole edes kovin olennaista.

Mutta jos on ainoastaan vapaus valita, mutta ei hyvää ja pahaa, joista valita, ei ole valintaa. Ja jos ei ole ns. pahaa eikä valintaa taivas on näinollen Leibnizin logiikan mukaan vielä huonompi paikka kuin tämä maailma.

 

Tietenkin joku voi sanoa että Saatana (kristinuskon mukaan pahan alkuperä) ei ole taivaassa ja siten siellä ei ole pahuutta. Tähän voi esittää vastakysymyksen: Miksi Saatana on sitten tässä maailmassa?

Joku voi vastata tähän: Siksi, että jyvät erotettaisiin akanoista tai toisinpäin, niin että paljastuisi kuka seuraa Jumalaa (mutta miksi se olisi edes olennaista) ja muut joutuisivat helvettiin. Mutta tämä ratkaisu olisi helvetin julma.

Joku voi vielä esittää, että kaikki pääsisivät "kristittyjen taivaaseen", mutta siinä ei ole vastausta siihen miksi ylipäätään tarvitaan nykyisenlainen maailma.

Joku voi jälleen esittää, että tämän maailman tuska mahdollistaa taivaan kokemisen mahdollisiman täydellisenä (hyvänä).

Eli tämän maailman kärsimys on optimaalista taivasta ajatellen.

 

Mutta minulle ei vieläkään valkene, että miksi iloa ei voisi tajuta, tai ennenkaikkea kokea ilman kärsimyksen tajuamista tai kokemista.

Ihminen ehkä (hyvin suuri ehkä) on rakennettu niin, mutta se ei itsessään tarkoita sitä, että se olisi jonkinlainen universaali laki, tai että sen pitäisi olla.

Ja jos kärsimystä täytyy olla nautinnon kokemiseksi, miksei myös kärsimys edellytä nautinnon kokemista. Eli voidaan ajatella, että maailmassa on optimaalinen annos nautintoa, jotta kärsimys koettaisiin maksimaalisena, ja kristinuskon mukaan (ainakin joidenkin kyseisen uskonnon edustajien mukaan) suurin osa ihmisistä menee helvettiin, joten siellä koetaan kliimaksi.

 

 

 

LISÄÄ KRITIIKKIÄ LEIBNIZIN TEORIOITA KOHTAAN

 

 

Leibniz: Metafyysinen kärsimys aiheutuu luodun maailman ja elämän rajallisuudesta ja ilmenee mm. siinä että kaikki kuolevat. Fyysinen kärsimys koetaan tunteissa kipuna, jolla on kuitenkin mielekkyytensä, sillä se kertoo vaaroista, ja samalla se mahdollistaa ilon tajuamisen.Sekä fyysinen että metafyysinen kärsimys kuuluvat luotuna olemiseen, sillä ihminen ei ole jumala, ikuinen.

 

Minä:

1. Kritisoimatta lainkaan kuolemaa subjektiivisessa mielessä, sillä joku osa minusta on ehkä hieman optimisti ja uskoo, että tämä paska loppuu kuoltuani (kun taas toisaalta joku muu osa on sitä mieltä että sama paska jatkuu tai pahenee), kritisoin sitä että on luotu maailma, jossa metafyysinen kärsimys on mahdollista (vaihtoehtojahan olisi ollut).

 

2. Periaatteessahan kivun pitäisi kertoa vaaroista, mutta käytännössä monien vaarojen toteutumisen ja lihaksi tulon (heh,heh) syynä on kipu.

 

Ajatellaanpa että ihminen, oli hän sitten 25-vuotias mies tai eläkeläismummo, joutuu väkivallan uhriksi, saa nyrkin päähänsä. Hän ei menetä tajuaan, mutta kokee kipua, suurta kipua, ainakin omasta mielestään. Kivun pitäisi varoittaa vaaroista, mutta monesti se lamaannuttaa ja näin ollen väkivallan uhri on altis entistä suuremmille vaaroille.Voi hyvinkin käydä niinkin, että tulee pari kaveria jatkoille, ja pää potkitaan tohjoksi ja uhri voi kuolla (se voi olla toki paljon parempi kuin maata esim. happikoneessa lopun elämänsä, mutta tappo/murha/kuolemantuottamus on aina raaka suvereniteetin loukkaus), tai saada vakavan aivovaurion tai saada ainoastaan kolauksen itsetuntoonsa.

 

3. Leibniz: Sekä fyysinen ja metafyysinen kärsimys kuuluvat luotuna olemiseen, sillä ihminen ei ole Jumala, ikuinen.

 

Vaikka ihminen ei olisi jumala eikä ikuinen, niin miksi piti luoda tyyppi, jonka olemiseen kuuluvat metafyysinen ja fyysinen kärsimys?

 

Minkä helvetin takia?   ...Sen juuri.

 

LISÄÄ KRITIIKKIÄ

 

Jos todella olisi niin kuten eräät puolustelevat kristinuskoa, että helvettiä ei olekaan, tai kukaan ei ainakaan sinne joudu. Ja nämä samat henkilöt puolustelevat maailman kärsimystä sillä, että se mahdollistaa taivaan kokemisen täydellisen hyvänä.

Miksi sitten toiset kärsivät enemmän kuin toiset, toisten elämä on tragediaa toisensa perään, kun toinen kuolee vain vähän kärsineenä tai syntyy kuolleena? Miten he, jotka syntyvät kuolleena saavuttavat sitten sellaisen kokemuksen kärsimyksestä, että voivat tuntea taivaan täydellisen hyvänä?

Eikö näinollen kristinusko joudu laajentamaan perinteistä oppiaan inkarnaation suuntaan, että tarvittava kärsimyksen tiimalasi täyttyisi, jos ei yhden, niin useiden elämien aikana. Vai eivätkö he, jotka syntyvät kuolleina, pääse taivaaseen? Tai kaikki ne, jotka eivät kärsi tarpeeksi?

 

Ja kuka kärsii tarpeeksi? Kun on olemassa tosielämän patrickbatemanien uhreja, niin eikö muiden taivaassaolevien ilo ole heihin nähden vajavaista. Ja myös absoluuttisesti vai täytyykö kaikkien käydä läpi heidän kohtalo, jos ei tässä niin ehkä edellisessä tai tulevassa elämässä? Sitähän se vaatii, elämiä, ja tuskaa. Vai onko niin, että ihmiset muuttuvat ennen taivaaseen astumista jonkinlaiseksi yhtenäiseksi massaksi, joidenka kärsimys saa uuden ulottuvuuden, eikä kaikkien tarvitse olla patrickbatemanien uhreja. Joka tapauksessa joidenkin täytyy kärsiä, jos ei aivan helvetillisesti, niin puhekielenkäytön mukaan helvetisti.

Hiukan vielä vapaudesta: kuinka moni kristitty vanhempi antaa lapsen tehdä vapaasti mitä haluaa. He asettavat sääntöjä näiden "omaksi parhaaksi". Kuinka moni "hullu" joutuu laitokseen, näiden "omaksi parhaakseen". Miten tämä sopii yhteen kristityn maailmankuvaan, jossa jumala antaa ihmiselle "vapauden" kävellä helvettiin?

 

 

LISÄÄ: Ehdottoman vapauden edellytys on itsensä luominen. Vapaan yksilön alkuperä ei ole hänen itsensä ulkopuolella. Jos ihminen on vapaa – syy itselleen, jumalan kaltainen - Jos ihminen on vapaa, jumalalla ei ole osuutta asiaan. Ja jos jumalalla ei ole osuutta asiaan, miten voidaan perusteella maailman ja ihmisen rakennetta jumalan valinnoilla?

 

Saatana on joidenkin oppien mukaan jumalaa vastaan kääntynyt enkeli.

 

Onko ihminen osa jumalaa, osa joka hakee autonomiaa? Silti; jos näin on: ihmistä ei ole ilman jumalaa. Ihminen tarvitsisi jumalan, josta syntyä.

 

Voidaan ajatella, että jumalan valinta on puuttumisen poissaoloa. Kun ykseydestä irtoaa soluja "ykseys" antaa niiden mennä ja toivoo, että itsensä luoden se valitsee  "Jumalan Valtakunnan" uudelleen.

 

Onko jumala täydellinen, jos osa siitä valittaa osaansa ja pyrkii irtautumaan? Ei.