Kirjoitus perjantailta 3.12.2021 (ja joitain tuoreita lisäyksiä)
 
"During this fight, I've seen a lot of changing, in the way you feel about me, and in the way I feel about you. In here, there were two guys killing each other, but I guess that´s better than twenty million. I guess what I'm trying to say, is that if I can change, and you can change, everybody can change!" (Rocky Balboa, Rocky IV)
 
 
On talvi, vuosi on 1992 ja olen kuudentoista, teen jalkakyykkyä huoneessani mielimusiikkini kuuluessa kovaa taustalla. Olen nauhoittanut kaveriltani c-kasettikopion Rocky IV:n soundtrackista. Suosikkibiisini on Robert Tepperin No Easy Way Out. Jalkakyykky on raskain liike mitä tiedän - ja tärkein - näin olen lukenut. Teen sitä kahdesti viikossa. Treenaan koko kropan läpi kaksi kertaa viikossa kolmeen jaetulla ohjelmalla, yhteensä kuutena päivänä viikossa.
Isovanhempani ovat ostaneet minulle vuotta aiemmin noin tuhannen markan arvoisen painonnostopenkin ja itse olen ostanut omilla rahoillani 48 kilon vinyylisen levypainosarjan, johon kuuluu levytanko, kaksi käsipainotankoa ja levypainoja sen verran, että yhdessä tangon painon kanssa tankoon saa 48 kiloa. En saa sitä penkkipunnerruksessa vielä ylös, 43 kiloa menee. Vuotta aiemmin lajia kai ensi kertaa kokeillessani sain ylös noin 25 kiloa. Jotkut samanikäiset nostavat 80-90 kiloa, ja nauravat kun puhun jollekin joskus jotain penkkipunnerruksesta. Vuonna 1992 olen vahvistunut sen verran, että ostan kaksi rautaista kahdenkymmenen kilon lisälevyä. Ne riittävät kohdallani pitkään, koska treenaan liian paljon, liian kovalla intensiteetillä, enkä muutenkaan ole genetiikaltani lahjakas voima- tai bodausharjoitteluun. Punnerran vuoden 1992 lopulla penkistä 79 kiloa, tavoite kesäksi on 90 tai 100 kiloa; tarkkaan en tavoitettani muista. Ei tule kumpikaan.
81 tulee. Eli kaksi kiloa kehitystä puolessa vuodessa, vaikka harjoituskertoja on kymmeniä ja olen periaatteessa suhteellisen aloittelija painojen nostelussa, jonka vuoksi kehityksen pitäisi olla selkeästi parempaa. Sata kiloa nostan vasta vuosia myöhemmin. Joulukuussa teen eräänä keskiviikkona salilla selkätreenin ja saan kuningasajatuksen, että voin tehdä sen päälle huomisen jalkatreenin kotona jo tänään; ja pitää huomisen vapaata. Teen kyykyssä sarjaa noin 70:llä kilolla ja tulen viimeisessä toistossa ylös polvi kiertäen. Polvikierukka vammautuu ja leikataan parin kuukauden kuluttua. 
Nyrkkeilytreeneissä käyn sen minkä jaksan ja kerkeän. Karatekurssin olen aloittanut myös, mutta en käy tarpeeksi treeneissä, enkä harjoittele kotona juuri lainkaan ja reputan keltaisen vyön kokeen. Myöhemmin otan opikseni ja aloittaessani jonkin lajin (myöhemmin opin perusteet krav magasta, vapaaottelusta ja eräistä muista lajeista), pyrin treenaamaan lajitekniikoita myös kotona, teen niistä myös erikseen muistiinpanoja, ja kehitän tähän omat harjoittelurutiinini. Lukiota käyn samalla, hoidan sen vasemmalla kädellä, saan ehdot ja jään luokalleni.
 
 
Puhutaan nyt kuitenkin jostain suuremmasta ja ylevämmästä. Se, että käsittelemäni asiat ovat kirjaimellisesti fiktiota ei ole olennaista.
Eilen katsoin Rocky IV:n ohjaajan version Rocky vs. Drago (Rocky IV: Rocky vs. Drago - The Ultimate Director´s Cut). 
Parasta oli kokea No Easy Way Out  -kohtaus isolta kankaalta.
Tämä on kohtaus, johon osaltaan viitattiin aikoinaan elokuvan ensi-illan aikaan 1985, että elokuva on 90 minuutin musiikkivideo. Lisää tästä kohtauksesta tuonnempana.
Ensimmäinen Rocky on mielestäni rakenteeltaan, käsikirjoitukseltaan ja tunnelmaltaan A-elokuva samassa mielessä kuin elokuvataiteen arvostetummat teokset tyyliin Citizen Kane, Vertigo tai vaikka 2001: Avaruusseikkailu.
Rocky IV on taas eittämättä B-elokuva (vaikka budjetiltaan onkin ehdottomasti A-elokuva), kuten esimerkiksi Toxic Avenger,  Abel Ferraran kulttielokuva Armoton kaupunki (Fear City) tai toisaalta suuren budjetin Rambo-sarjan kakkos- ja kolmososat (jotka ovat mielestäni sarjan heikoimmat).
 
 
 
 
Rocky Balboan elämänfilosofia
 
Lienee hyvin mahdollista, että Rockyn maailmankuva ja elämäfilosofia on merkittävällä tavalla vaikuttanut maailmankuvaani ja maailmankatsomukseeni. Samalla on toki todettava, että jo nuorena Rockyn käsitykset naisten ja miesten sukupuolirooleista olivat mielestäni auttamattoman vanhanaikaisia.
Filosofialla oli erittäin suuri merkitys nuoruudessani ja jopa lapsuudessani. Kokonaisuudessaan voi silti hyvinkin olla, että Rocky Balboa - fiktiivinen hahmo - on vaikuttanut maailmankatsomukseeni enemmän kuin Sokrates, Paul Virilio, Georges Bataille tai Sven Krohn, joka teki nuoruudessani minuun suuren vaikutuksen. Rocky-elokuvien vaikutus on ehkä jopa suurempi kuin René Descartesin, jonka filosofiaan tutustuin jo kymmenen vanhana. Ensimmäisen Rocky-elokuvan, nimenomaan sen ensimmäisen Rockyn vuodelta 1976, näin vasta vuonna 1992 kuudentoista ikäisenä. Se oli ensi kerralla pienoinen pettymys. Se on parempi nyt kuin silloin. Hyvä elokuva paranee vanhetessaan.
Netti on pullollaan sitaatteja Rocky-elokuvista, mutta on kaksi asiaa, jotka haluan nostaa esiin Rockyn elämänfilosofiasta, tavasta olla tässä maailmassa. Ensimmäinen on taistelutahto, kipua päin läpi meneminen, ottelun jatkaminen taas yhden hävityn erän jälkeen. Toinen on Rockyn pohjaton rakkaus vaimoaan Adriania kohtaan. 
Tämä tapa olla maailmassa on vaikuttanut minuun. Ei sillä, että itse siihen pystyisin kuin ehkä ajoittain. Mutta eräänlaisena ideaalina, ihanteena Rockyn suhteella maailmaan on varmasti ollut vaikutusta. Maailmankatsomukseni on toisaalta filosofinen pessimismi, toisaalta siihen sisältyy vähäistä enemmän Rockyn kamppailevaa optimismia, jossa taistelu jatkuu yhden taas hävityn erän jälkeen 
Elokuvana Rocky IV, jos elokuvaa nyt yleensä pitää pisteyttää, on genressään 10/10, samat pisteet alkuperäiselle ja tälle ohjaajan versiolle. Noin yleisemmin elokuvana 9/10, eli samaa tasoa kuin mielestäni ovat Casablanca, Mulholland Drive, Blue Velvet, Gran Torino, Aki Kaurismäen hienot Varjoja paratiisissa, Ariel ja Kauas pilvet karkaavat tai Mika Kaurismäen Valehtelija. Ensimmäinen Rocky ja kuudes eli Rocky Balboa saavat 10/10.
 
 
 
 

Rocky IV:n yleinen arvostus

Vuonna 1986 Stallone ja hänen elokuvansa kahmivat Razzie-palkintoja (Golden Raspberry Awards), joita myönnetään vuoden huonoimmille elokuville ja elokuvasuorituksille. Stallonen toinen leffa Rambo: First Blood Part II sai vuoden surkeimman elokuvan palkinnon, mutta Rocky IV sai eniten ehdokkuuksia (9) ja palkintoja (5, Stallone huonoimmasta miespääosasta (yhdessä Rambo: First Blood Part II:n kanssa), Brigitte Nielsen huonoimmasta naissivuosasta, Stallone huonoimmasta ohjauksesta, Nielsen huonoimpana uutena näyttelijätähtenä (yhdessä Red Sonja -roolisuorituksen kanssa) ja Rocky IV huonoimpana soundtrackina).
Stallone sai myöhemmin palkinnon 80-luvun huonoimpana miesnäyttelijänä ja myöskin palkinnon vuosisadan huonoimpana miesnäyttelijänä.  
Paljon oli muuttunut vuosikymmenessä. Ensimmäinen Rockyhan voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen ja parhaan leikkauksen Oscarin. Sylvester Stallone oli ehdolla parhaan miespääosan ja parhaan käsikirjoituksen Oscareihin.
 
Yleisesti elokuvaa on muutenkin pidetty huonona varsinkin elokuvakriitikoiden toimesta, ja nämä elokuvaan tehdyt tuoreet muutokset tuskin muuttavat näitä arvioita. Tosin nykykriitikoiden silmissä Rocky-sarjan jatko-osat lienevät enemmän pidettyjä kuin aikalaiskritikoiden, osin ehkä johtuen siitä, että sarjan elokuvat ovat kuuluneet monen nykyarvostelijan lapsuuskuvastoon. 
Rockyn puheenvuoroa ottelun jälkeen on pidetty kornina ja siirappisena. Mielestäni siinä on kuitenkin pointtinsa ja toisin kuin Apollo elokuvan alkupuolella väittää (ja Rocky myöhemmin Adrianille), ihminen voi muuttua. Ihminen voi muuttua eikä ole determinoitu toistamaan samoja toimintamalleja mitä on toteuttanut kaukaisessa tai läheisemmässäkin menneisyydessä. Toisaalta elokuva ei sinänsä anna mitään erityistä viitettä siihen suuntaan, että Ivan Drago olisi varsinaisesti paha, hän vain toteuttaa laillisesti sitä missä hän on hyvä - nyrkkeilyssä. Tosin vastustajan ollessa kuolemankielissä lakoninen "If he dies, he dies." ei kyllä kieli kovin suuresta empatiasta. 
Yhdysvallat-Neuvostoliitto -vastakkainasettelua on kritisoitu. Kylmä sota - ja myös suomettuminen - olivat kuitenkin aitoja tosiasioita lapsuudessani. Elokuvaa pidettiin osin myös neuvostovastaisena. Voidaan toki pitää koomisena, että neuvostotankki Ivan Dragoon pistetään hormoniruisketta Rockyn ollessa tässä asiassa puhtoinen. 2000-luvulla Stallone jäi kiinni kasvuhormonin maahantuonnista ja lienee suhteellisen selvää, että Rocky IV:n aikoihin hän käytti anabolisia steroideja, testosteronia tai jotain muuta kiellettyä anabolista ainetta.
Riippumatta siitä oliko Stallone doupattu vai ei, Neuvostoliitossa varmasti käytettiin doping-aineita, joten sikäli Ivan Drago on realistinen hahmo. Käytettiin niitä USA:ssakin, mutta ei käsittääkseni samassa laajuudessa. Uskon, että 70-luvun raskaansarjan amerikkalaiset maailmanhuiput Muhammad Ali, George Foreman ja Joe Frazier olivat puhtaita. Saman uskon Rockyn ja Dragon tosielämän aikalaisista Mike Tysonista - joka oli jo 12-vuotiaana lihaksikkaampi kuin useimmat aikamiehet - ja Larry Holmesista. 
Elokuvan nyrkkeily ei ole kovin realistista, tosielämässä tuomari olisi keskeyttänyt ottelun luultavasti monta kertaa. Mutta harvemmin nyrkkeily on elokuvissa realistista. Joyce Carol Oates (On Boxing, 1987) viittaa muistaakseni edeltävään osaan Rocky III: een sanoessaan, että pääosan esittäjät, tässä Rocky ja Apollo, ovat lihaksiltaan kuin kehonrakentajia. Näin ehkä onkin ja Ivan Drago näyttää vielä Apollo Creediäkin enemmän kehonrakentajalta. Tietyllä tapaa Rocky IV oli aikaansa edellä, 2000-luvun "superraskassarjalaiset" ovat myös lihaksiltaan 1900-luvun raskassarjalaisia kookkaampia. Uskoisin, että dopingaineiden käyttö on nykyään yleisempää, johtuen osin siitä että nyrkkeilijät ovat isompia noin yleisesti, doupataan siis eräänlaisena reaktiona tähän nyrkkeilijöiden koon kasvuun. Osin siksi että lihasmassa antaa tiettyyn rajaan saakka selkeitä hyötyjä nyrkkeilyssä. Se tasoittaa peliä vastustajien koon kasvaessa (auttaa mm. sitomistilanteissa), toisaalta korreloi lyöntivoiman kanssa, siis nimenomaan ammattinyrkkeilyn raskaimmassa sarjassa. Miehet ovat pitempiä, isompia ja lihaksikkaampia. Miksi taas 70- tai 80-luvulla ei juuri ollut erittäin lihaksikkaita yli kaksimetrisiä mestareita, on oma kysymyksensä. Itse en usko, että doping on perimmäinen syy nyrkkeilijöiden koon kasvulle, ovathan nykymestarit keskimäärin aiempaa pitempiäkin.
Nyrkkeily - varsinkin ammattinyrkkeily - nähdään monesti aivottomana, kerrassaan järjettömänä puuhana. Oma kantani on tämä: koska elämä ei ole kiellettyä, ei nyrkkeilynkään pidä olla.
 
Uudessa versiossa Paulien palvelijarobotti on jätetty pois. Ratkaisua on pidetty hyvänä, enkä itsekään ole jäänyt sitä kaipaamaan. Tosin nyt kun ajattelen, ehkä robotin myötä katoaa jotain olennaista. Kaikessa hölmöydessään, kasariudessaan (kasarius ei ole hölmöyttä!), banaaliudessaan, se korostaa arkipäivän koomisuutta, se korostaa Hetkeä. Nimenomaan hetkeä, joka on kepeä. Arkipäiväisen kepeä. Tätä vasten korostuu kuoleman peruuttamattomuus, kipu, epäusko, epätoivo. Alkupuolella kuvataan Rockyn ja Adrianin välistä keskustelua, kun he puhuvat avioliitostaan; kuinka se on ollut mukavaa. Rocky ja Adrian ovat varmasti intohimoisia, mutta se mikä tässä keskustelussa korostuu on eräänlainen kepeys. Tämä keskustelu voitaisiin käydä minä tahansa keskiviikkona. Tätä keskustelua ei käydä ottelua edeltävänä iltana; eikä ottelun jälkeisenä iltana. 
 
 
Eli Rocky IV nähtiin ja nähdään erinomaisen huonona tekeleenä, koska siinä on
 
- naiivi amerikkalaisin silmin nähty USA-USSR -vastakkainasettelu
- vaikka Rocky oli puhdas, Stallone todennäköisesti ei ollut
- Rockyn loppupuhe muuttumisesta, siitä kuinka jokainen voi muuttua - jos aluksi vihamielinen yleisö ja hän itsekin voivat - on kornia ja sentimentaalista
- nyrkkeily oli epärealistista, molempien, Dragon ja Rockyn, täytyi olla aivovammaisia jo ennen ottelun alkamista, koska ylipäätään lähtivät kyseiseen leikkiin
- näyttelijäsuoritukset olivat huonoja (ja eihän osa Stallonen kasvoista edes toimi, koska osa hänen kasvoistaan halvaantui synnytyksessä; tarkemmin osa kasvojen vasemmasta puolesta - eli ei Stallonea voi pitää vakavastiotettavana näyttelijänä pelkästään jo tämän takia)
- Stallone ei osaa ohjata itseään ja muita, ei osaa rytmittää eikä leikata elokuvia, ja siksi 
- Rocky IV onkin 90 minuutin musiikkivideo, jonka musiikki oli vielä huonoa, vuoden huonoin soundtrack itse asiassa
 
 
 
 
Sivuraide omaan elämääni
 
En koskaan otellut yhtäkään nyrkkeilyottelua. Edes yhtä. Otin muutaman potkunyrkkeilyottelun, jonka harrastamisen aloitin vuonna 1994. Tasoni ei ollut kovin korkea parhaimmillaanikaan, ehkä juuri sellaista mitä muutaman potkunyrkkeilyottelun kaverilta voi odottaa. Käsistäni olin ja olen edelleen nopea. Minulla ei ollut sitä asennetta mikä Rocky Balboalla tai Apollo Creedillä oli, tietenkin vertailukohta on lähtökohtaisesti epäreilu kun ovat maailmanhuippuja, olkoonkin fiktiohahmoja. Toki näitä löytyy myös reaalielämästä, katsokaa vaikka Evander Holyfieldin uraa ja elämää, tosielämän maailmanhuippua. Tosin nyrkkeilyn historiassakaan ei ehkä ole montaa hänen kaltaistaan (Mediassa valiteltiin vuonna 1994 hänelle epätyypillisen ponnetonta esitystä MM-ottelussa Michael Mooreria vastaan. Holyfieldin elämäkerrasta taisin sittemmin lukea, että hänellä oli pahoja sydänongelmia ottelun aikana, hän koki itse asiassa jonkin asteen sydänkohtauksen ottelun aikana! Uusintaottelun Holyfield voitti teknisellä tyrmäyksellä.) Paljon pienemmässä mittakaavassa kovia jätkiä löytyy toki paljon lähempää, vieraile paikallisella amatöörinyrkkeilysalilla, kyllä sieltä niitä löytyy. 
Ei minulla ollut sitä asennetta mitä monella oli, kävin toki treeneissä, mutta viikonloput biletin usein baareissa ja yökerhoissa. Joka oli siihen aikaan ja paikkaan erittäin tervetullutta angstisen murrosiän jälkeen. Enkä oikein ikinä keskittynyt yhden lajin kilpamaiseen lajiharjoitteluun pitemmäksi aikaa. Oli potkunyrkkeilyä, kuntosalitreeniä, krav magaa, eskrimatreeniä, lukkopainia ja vapaaottelua. Ei koskaan edes yhtä kahden vuoden jaksoa täysin yhteen kamppailulajiin keskittyen, samalla treenaten kovalla intensiteetillä ja frekvenssillä.
 
Joissain kohdin olin pelkuriraukka, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - arvostan rockybalboaa ja hänen kaltaisiaan, fiktiivisiä ja tosielämän rockeja. Ja vaikka olin joissain kohdin pelkuriraukka, en ole enää se arka ja hiljainen kolmetoistavuotias poika joka työnnetään penkin alle luokkakavereiden toimesta omana syntymäpäivänänään. Yleisen ivan, naurun ja pilkan aihe. Tuota voin olla toki paikassa ja toisessa jostain kulmasta katsottuna vieläkin, mutta välitä en vähempää. Paidalleni ei enää syljetä, eikä olkavarsiani hakata ellen sitä itse tahdo (elämässäni oli aika, jolloin pyysin ihmisiä hakkaamaan minua päähän ja vartaloon, yleensä hanskat tosin kädessä - joskus nyrkki oli paljas, siitä on muistona arpi vasemmassa poskipäässäni; en notkunut silloin mihinkään suuntaan, veri kyllä valui, eräs tyyppi pyysi minua tämän johdosta jenkkifutisjoukkueeseen, pidin tästä kohteliaisuudesta vaikka hylkäsinkin ehdotuksen, ja menin tilaamaan hetken päästä kaljaa). Voin olla edelleen pelkuriraukka asiassa ja toisessakin. Mutta olen myös jotain muuta. Ainakin joitain kertoja elämässäni olen ollut aidosti rohkea. Omissa silmissäni olen ollut kamppailija ja voittaja jo vuosia sitten. Riippumatta siitä kuinka monta asiaa olen jonkun muun mielestä jättänyt kesken tai hävinnyt.
 
Joskus jotain asennettakin oli, ja joku toinenkin sen mielestäni oikein havaitsikin. Kerran otin näytösmatsin potkunyrkkeilyssä seurakaverini kanssa erään ravintolan nyrkkeilyillassa. Olin yleensä ollut keskinäisessä sparrissa häntä hieman parempi, mutta viime aikoina hän oli mennyt ohitseni. Hän oli ilmeisesti treenannut suhteellisen paljon ja kovaa, itse olin pitänyt muutaman viikon taukoja ja ajoittain ryypännytkin aika rankastikin. Palasin treenisalille eräänä maaliskuun päivänä ja samassa treenissä tai ehkä seuraavassa otin seurakaveriani vastaan täyskontaktisparria. En pärjännyt. Edellisenä syksynä kevyemmässä sparrissa olin häntä parempi ainakin omasta mielestäni. Mahdolliseen näytösotteluun oli aikaa noin puolitoista viikkoa. Eräs toinen seurakaveri oli ehdolla siihen, mutta hän ei ottanut sitä tällä kertaa (otteli kyllä muita matseja, perushyvä elämäntapatreenaaja, ilmeisesti edelleen kovassa kunnossa vaikka on kai nykyään jo lähempänä kuuttakymmentä). Minä sitten otin sen matsin.
Sain eräältä tuntemaltani nyrkkeilyvalmentajalta negatiivista palautetta matsin jälkeen joitain aikoja myöhemmin. Ja oikeassa hän olikin. Suurin virheeni oli, että kuntohan minulta loppui. Peruskuntoa ja varsinkaan matsikuntoa ei ollut. Vaikka kyseessä oli näytösottelu, otimme sen tosissamme. Kummallekin se oli okei, emme himmailleet yhtään. Jos matsi olisi arvosteltu, olisin hävinnyt. Mutta koska se oli näytösottelu, se oli näytösottelujen epävirallisen etiketin mukaan tasapeli eli ratkaisematon. Tarkoitukseni oli tyrmätä, aloitin vauhdilla. Kunto loppui totaalisesti, mutta viimeisen erän lopussa sain vielä vedettyä snäkärimäistä oikeaa koukkua muutaman läpi. Matsin jälkeen eräs päihtynyt katsoja sanoi: "Huono nyrkkeilijä, mutta kova luonto." Olen samaa mieltä, laji tosin oli potkunyrkkeily. Potkia en tosin jaksanut lopussa juuri lainkaan.
 
 
 
 
Takaisin Rocky IV:een, No Easy Way Out ja ikonisia kohtauksia muista elokuvista
 
Tämä kohtaus, kohtaus jossa soi Robert Tepperin No Easy Way Out, joka maailman maskuloille ja timosille mahdollisesti näyttäytyy pelkästään elokuvan rappiona tai jonninjoutavana mainstream-elokuvatapettina, on minulle ikonisimpia ja hienoimpia hetkiä mitä elokuvataide on koskaan tarjonnut.
 
Apollo on kuollut, hautajaiset on pidetty, Rocky on yksin, ajaa autollaan ties minne, No Easy Way Out alkaa soida Rockyn ajaessa kasvot kivettyneenä Rockyn elämän historian (Rockyn, Apollon, Mickin, Adrianin, mestaruusottelujen, voittojen ja tappioiden) pyöriessä montaasina. Tämä on elokuvaa, fiktiota, mutta en halua todistaa mitään muuta enempää juuri tällä hetkellä, tässä paikassa, tässä kohtaa elämässäni. Tiedän nämä hetket, kohtaukset, olen katsonut ne lukemattomia kertoja, osaan ne lähes ulkoa (vasta myöhemmin luen muualta, että No Easy Way Out -montaasin muistot ovat nyt mustavalkoisia toisin kuin alkuperäisessä versiossa, itse en kiinnittänyt tähän huomiota). Ja haluan katsella tässä ja nyt ne uudelleen. Oli tämä sitten fiktiivisyydessään hyperreaalista, olkoon postmoderni kuollut ja Rocky Balboa tuskin on postmodernismista saati sen kuolemasta kuullutkaan. (https://www.youtube.com/watch?v=MwPb7g_BlXQ)
 
 
 
Sallittakoon loppuun pieni sivuraide eräistä muista kohtauksista, jotka ovat kliseisesti todeten jättäneet pysyvän jäljen verkkokalvoilleni:
 
No Easy Way Out -kohtaus, montaasi, vertautuu siihen kun Johnny Utah päästää elokuvan Myrskyn ratsastajat lopussa vastustajansa ja sielunveljensä Bodhin aaltoihin, kuolemaan niihin, kuolemaan tehden sitä mitä rakastaa. (https://www.youtube.com/watch?v=9gf2hnyELUA)
 
Elokuvahistorian hienoimpia kohtauksia on myös Fight Clubin (onkohan väärinymmärretympää elokuvaa kuin Fight Club?) hahmon Tyler Durdenin turpiinotto hämärässä, suuressa kellarissa rikollispomolta vaikuttavan ison miehen nyrkeistä. Sitten Tyler - lyöntien jälkeen – päästää itsensä irti "You don´t know where I´ve been, Lou. You don´t know where I´ve been!". (https://www.youtube.com/watch?v=HpVOXITW-Xc)
 
Tai se kun Koskelan Vilho tekee henkilökohtaiseen tuhoon tuomitun kasapanos-iskun neuvostotankkia vastaan Tuntemattomassa sotilaassa (Aku Louhimiehen versio, 2017).
 
Kun Walt Kowalski - Clint Eastwood eräässä parhaista rooleistaan - elokuvan Gran Torino päätteeksi herättää naapuriston ja sinetöidessään oman kuolemansa lähettää samalla lähiötä terrorisoineen rikollisjengin ainakin joksikin aikaa vankilaan. (https://www.youtube.com/watch?v=1xQxAkFUZtM)
 
Martti Hakala Talvisodan viimeisessä mustavalkoiseksi muuttuvassa kuvassa.
 
Kun kolmen hengen uusperhe lähtee kaikkien koettelemuksiensa jälkeen pimeässä syksyisessä Helsingissä Meksikoon laivalla nimeltä Ariel, joka on samalla Aki Kaurismäen upean elokuvan nimi, ja alkaa soida Olavi Virran upea tulkinta Judy Garlandin tunnetuksi tekemästä kappaleesta, joka tunnetaan suomalaisittain nimellä Sateenkaaren tuolla puolen.
 
Kun Arvottomien matka on lopulta tehty ja Manne Ojaniemi, Veera ja Ville Alfa viimein kohtaavat pariisilaisessa kahvilassa, kaupungissa joka on - Aki Kaurismäen sanoin - vain kivenheiton päässä paratiiisista.
 
Tai Sylvester Stallone John Rambona ehkä sittenkin komeimmassa roolisuorituksessaan, neljännessä Rambossa, kun helvetti on hetkeksi rauennut, kuolema on niittänyt omia ja vihollisia, fyysiset ja ainakin mentaaliset vammat ovat oleva läsnä elämän loppuun saakka, on hetki, paikka ajassa - paikka ja aikahan ovat yhtä - kun voi katsoa rinteeltä kauemmas alaspäin tuoreen ystävän heilahtavaa kättä itse samalla pidellen vammautunutta olkapäätä ja ajatella, että mieluummin näin kuin toisella tavalla. (https://www.youtube.com/watch?v=s-RJ8yNYJpw)
 
Kun Rocky sarjan ensimmäisessä elokuvassa tajuaa viimeisenä yönä ennen otteluaan maailmanmestari Apollo Creedia vastaan, ettei hänellä ole mahdollisuuksia, Creed on aivan eri tasolla. Mutta Rocky pyrkii olemaan pystyssä vielä silloin, kun kongi soi viimeisen kerran viidentoista erän jälkeen. Silloin hän tietää olevansa, ensimmäistä kertaa elämässään, jotain muutakin kuin vain kuka tahansa pummi lähiöstä.