"Älkää kysykö minun ohjelmaani. Hengittää, eikö se riitä?" (joku joskus jossain)

 

 

Se on nyt sillä lailla, että raskas fyysinen treenaus saattaa ehkäistä maniaa. Ja sitä en juuri saa tehdä. En tarkoita mitään filosofisia iltapäiväkävelyitä Immanuel Kantin tai Markku Envallin tyyliin. Tai kävelyfutista. Vaan rankkoja treenejä. Maastavetoja submaksimaalisilla painoilla tai jalkatreeniä failureen ja sen yli. Tai edes yläkropan kovaa harjoittelua. Tai sparria nyrkkeilykehässä. Tai edes kuntonyrkkeilyä intervalleina, niin että syke todella nousee ja tietää jotain tehneensä. Toisaalta jooga tai avantouinti voisi rauhoittaa ylivilkasta mieltäni. Mattiesko Hytönen sanoi aikoja sitten, että niin kauan kun hän treenaa, hänestä ei tule skitsofreenikkoa. Mies täyttää tänä vuonna 80, treenaa edelleen ja on kai ilmeisesti välttänyt mielisairauden.

Löytääpä balanssi manian ja masennuksen välillä. Tapio Suominen kertoo kirjassaan Urheiluhullu, lääkärin ohjeistaneen häntä, että paras tila bipolaarihäiriön hoidossa on, että ollaan pikkuisen miinuksen puolella. Omattava päässään ne aineet, joista varoiteltiin tai joita toisaalta tavoiteltiin. Hienoja hetkiä ne ovat paikoin antaneet. Kokea esimerkiksi musiikki niin syvästi, että purskahtaa itkuun yksikseen tai kokea sellaista riemua kuin brassit tekisivät voittomaalin MM-finaalissa. Mutta on siinä se paskempikin puoli. Kokonaisuudessaan asia on ollut masentava ja traaginen. Vaihtaisin vuosia pois elämästäni jos saisin. Se vain ei ole mahdollista.

Ajaa aamulla autolla lyhytaikaiseksi jääneeseen varastomiehen duuniin Billy Idolin Speedin soidessa lujaa taustalla tuskin nukutun yön jälkeen. Usein ennen töitä pikainen salitreeni ja monesti töiden jälkeen myös treenaamaan. Vaikka fysiikaltani olin sovelias työhön ja arkistointijärjestelmä oli jopa hätkähdyttävän looginen, paikassa X todellakin sijaitsi kappale Y, oli duuni minulle pelkkä Pyrrhoksen voitto.

 

Sitten oli taas aikoja, jolloin masennuin ja vähensin treenaamista. Käyden aina toki kolmesti viikossa salilla vetämässä punttitreenin. Luin paljon. Aivan liikaa. Pahimmillaan kai reilu kirja/päivä -tahtia vuosi pari.

Lukemista olen onnekseni vähentänyt, mutta olen ajatellut, että ehkä olisi syytä elämäni jossakin vaiheessa lukea Miki Liukkosen O. En ole lukenut häneltä mitään. Olen lukenut muutaman haastattelun, kirja-arvion ja katsonut joitakin jaksoja sarjasta Miki Liukkonen, sivullinen. Olen päätellyt, että hän on - oikein tai väärin - harvoja todellisia neroja Suomen klrjallisuuden historiassa. Vaaskivi, Viita, Liukkonen...

 

Tiedä sitten. Nero tai sitten ei. Erittäin lahjakas joka tapauksessa. Viime aikoina olen jättänyt kirjoja kesken, erään Robert James Wallerin romaanin, Bukowskin elämäkerran, muitakin kai. Eilen silmäilin aiemmin viikolla postissa tullutta Teemu Mäen teosta. Mielenkiintoinen edelleen. Hyvin tuttua tekstiä toki. Kulmia kivun ja nautinnon suhteesta, niiden vaihtelusta, Mäelle tuttua paatosta.

 

Sosiologi Paavo Koli ei kohdellut aivojaan hyvin. Mies imi tietoa itseensä. Eräs kuningasajatus (tuskin Kolin): kun skippaan yöunet, saan kahdeksan tuntia lisää opiskeluaikaa! Ei noin. Ei todellakaan noin. On karsittava. On luovuttava. Usein on vain tehtävä ainoastaan välttämätön ja jätettävä silleen.

 

Niinpä. Opittava rakastamaan sitä tupakan raikasta makua, vaikka seuraava henkäys tuottaisi astmakohtauksen. Tasapainoilua, rajankäyntiä. Otevoimaa treenaan nyt joka tapauksessa. Grippereillä eli jousipuristimilla, hoitajan ja lääkärin mukaan tämä on sallittua. Panostan nyt tähän. Puristusvoimani on jopa keskimääräistä huonompi. Nyrkkini on luja sen iskeytyessä säkkiin tai maissipalloon, käsissäni on pysynyt 220 kiloa ilman remmejä - maastavetoennätykseni tosin jo viidentoista vuoden takaa. En koskaan ole käyttänyt selkätreeneissä remmejä, ote on silti pitänyt. Mutta kun sitä mitataan, se on alle keskiverron. Saan kehitystä tai sitten en, aion treenata. Treenaisin vaikka joka päivä, mutta tiedän melko varmasti, että se ei kohdallani tuota tulosta. Yksittäisen lihasryhmän päivittäinen hakkaaminen vie harjoitettavan lihasryhmän vain ylikuntoon. Muuten olen kyllä treenannut ajoittain ihan kohtalaisin tuloksin kahdestikin päivässä, näistä toinen yleensä kestävyystyyppistä treeniä; yleensä jotain kamppailulajia.

 

Tämä kaikki voi näyttää siltä, että olisin sitä mieltä, että olemme aivokemian uhreja. On totta, että aivokemia vaikuttaa paljon. Se vaikuttaa siihen kehen rakastumme, kehen emme, se vaikuttaa suruun kun joku läheinen kuolee, se saa meidät oksentamaan krapulassa. Kaikesta huolimatta meillä on kuitenkin ainakin jonkinlainen - mielestäni hyvin merkittävä - vapaa tahto. Voimme päättää muun muassa siitä, että olemmeko hengissä tällä pallolla vai emme. Jos olet Dalton Trumbon sotilaspoika tai tosielämän tragediasta, loukkuhalvauksesta (locked-in -oireyhtymästä) kärsivä ihminen kuten elokuvassa Perhonen lasikuvussa (Le scaphandre et le papillon, 2007) kuvattu Jean-Dominique Bauby, silloin et pysty itse päättämään sitä oletko hengissä vai et. Meillä muilla taas on kykyä tällaisiin ja paljon pienempiin päätöksiin, olit maanisdepressiivinen tai et. Olen sivunnut aiemmin vapaata tahtoa täällä (https://savant.vuodatus.net/lue/2018/07/alfred-r-mele-ja-tahdonvapaus). Voin suositella tuota Alfred R. Melen erinomaista teosta Onko vapaa tahto illuusio?: dialogi vapaasta tahdosta ja tieteestä (A Dialogue on Free Will and Science, 2013). Pelkästään se, että uskooko ihminen vapaaseen tahtoon vai ei, voi vaikuttaa ratkaisevasti käyttäytymiseen, noin yleensä. Vaikka geeniperimä ja ympäristö olisivat täysin samat.

 

 

Olen kuunnellut nyt erinomaisia biisejä. Hyvät eivät enää riitä. Tupakkaa ja kahvia menee Jarmuschin romanttisen elokuvan nimeä mukaillen. Kahvin juon osin kofeiinittomana. Ostin Iltasanomien vappunumeron. Plus-liitteessä oli erinomainen, ajatuksia herättävä artikkeli hoitotahdosta. Opin uuden käsitteen: AND. Allow Natural Death. Mietin aiemmin lauantaina suhtautuvani paikoin ihmisiin turhan pinnallisesti, lauantai-iltana mieleeni tulvahti pientä suurempi empatia ihmisiä kohtaan. Mattia ja Teppoa tai vaikka sitä Mattia ja Teppoa kuuntelevaa pientä ihmistä kohtaan. Tai sitä, joka ei voi sietää kyseistä duoa.