Osa 1: täällä

Osa 2: täällä

30 suomalaista elokuvaa: täällä

 
Richard Donner: Tappava ase 2 (Lethal Weapon, 1989). Toisin kuin moni väittää, mielestäni Donner on parempi toimintaohjaaja kuin John McTiernan. Komedian ja toiminnan yhdistelmä toimii erinomaisesti. Sarjan suosikkini.
John McTiernan: Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard, 1988). Kyllähän tämäkin genrensä klassikko paikkansa ansaitsee. Hyvät näyttelijäsuoritukset ja John McClane on mies paikallaan.
Fred Zinnemann: Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953)
1941, Pearl Harborin tukikohta. Suuria tunteita, hyviä näyttelijöitä. Montgomery Cliftissä ja Burt Lancasterissa on karismaa. Loppupuolella japsimulkut hyökkäävät, sunnuntaina 7.12.1941. Hyvä elokuva. Perustuu James Jonesin romaaniin.
Simon Kaijser: Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Torka aldrig tårar utan handskar, 2012) Vaikka onkin tv-minisarja, otin tämän hienon teoksen listalle. Jonas Gardellin romaanitrilogian koskettava, traagisen upea sovitus. 80-luvun AIDS-epidemia Tukholmassa.
John Hughes: Vauhdilla Chicagoon (Planes, Trains & Automobiles, 1987). Steve Martinin ja John Candyn tähdittämä komedia on tarjonnut monia riemastuttavia hetkiä
Leon Gast: Kehäkuninkaat (When We Were Kings, 1996) Legendaarinen dokumentti voittamattoman maailmanmestarin George Foremanin ja haastaja Muhammad Alin ottelusta, joka sai nimekseen The Rumble in the Jungle. Norman Mailer kirjoitti ottelusta erinomaisen teoksen The Fight.
Christopher Cain: Stone Boy (The Stone Boy, 1984). Poika ampuu vahingossa metsästysretkellä isoveljensä ja menee jonkinlaiseen sokkiin. Tunteet eivät näy ylöspäin, ennen kuin paine kasvaa liian kovaksi. Koskettava elokuva.
Michael Cimino: Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978) Alun pitkä hääkohtaus johdattaa Vietnamin helvettiin. Eräs komisario/konstaapeli kertoi kirjassaan, että elokuva johti/"johti" ensi-illan jälkeen ainakin viiteen itsemurhaan/vahingonlaukauskuolemaan Helsingin alueella.
Ron Howard: Kaunis mieli (A Beautiful Mind, 2001) Olen lukenut Sylvia Nasarin teoksen, johon elokuva pohjautuu. Elokuva on ainakin lähes yhtä hyvä. John Nash oli hullu ja nero, mikä hirveä kohtalo.
John Landis: Blues Brothers (The Blues Brothers, 1980). Komediaa tämä elokuva tarjoaa. Listalle vähintään vanhojen aikojen muistoksi.
Ron Fricke: Baraka (Baraka, 1992). Vaikka tässä on tummempaakin kuvastoa, niin maailma on joskus kaunis linssin takaa.
Gus Van Sant: Will Hunting (Good Will Hunting, 1997). Ehkei aivan realistinen tarina. Niin harvinaista on tuollainen (lähes) vuosisadan matemaattinen lahjakkuus. Mutta olihan meillä elokuvassakin viitattu  Srinivasa  Ramanujan. Lisäksi 1900-luvulla Kurt Gödel ja John Von Neumann. Ja nyt on Grigori Perelman, vaikkakin on ilmeisesti hylännyt matematiikan.
James B. Harris: Cop - kyttä (Cop, 1988). James Woods vakuuttaa vimmaisena, rasistisena poliisina. Perustuu James Ellroyn romaaniin Hurmeinen kuu, 2007 (Blood on the Moon, 1983). Finaali on hieno.
Pierre Morel: Taken (Taken, 2008) Liam Neeson laittaa enemmän kuin tuulemaan, kun tyttärensä siepataan. Karua väkivaltaa ja nopeita leikkauksia. Elokuva ei yritä olla suurempi kuin se on. Eräs lempitoimintaleffoistani.
Monia ohjaajia (hyväksyn tällaisen episodielokuvan ottamisen mukaan, vaikka ainakin yksi ohjaajista on muutenkin listalla): Maanalaisia tarinoita (SUBWAYStories: Tales from the Underground, 1997). Tämä TV-elokuva kertoo ihmiskohtaloista New Yorkin metrossa. Mukana 10 lyhyttä tarinaa, osa varsin mielenkiintoisia. Ohjaajina nn. Jonathan Demme ja Abel Ferrara.
Sean Penn:  Indian Runner (The Indian Runner, 1991). Poliisi yrittää auttaa moniongelmaista, väkivaltaista veljeään. Kova yrityskään ei aina auta. Toista ei voi muuttaa, jollei hän itse sitä halua. Elokuva on Sean Pennin esikoisohjaus ja käsikirjoitus perustuen Bruce Springsteenin biisiin Highway Patrolman (..."nothin' feels better than blood on blood").
Rob Reiner: Stand By Me - viimeinen kesä (Stand By Me, 1986). Koskettava filmatisointi Stephen Kingin tekstistä. Nuoret näyttelijät - joista ainakin River Phoenix on poistunut tästä maailmasta - tekevät upeat roolit.
Russ Meyer: Supervixens (Supervixens, 1975). Russ Meyer, tuo tissigenren Tarkovski! Tämä kevyen pehmopornonkin alueelle ehkä sijoittuva elokuva on niin koominen ja todellisuuden olemuksesta jotain olennaista, ehkä määrittelemätöntä tavoittava, että itse diggaan ja annan 10/10. Mies/nainen -asetelma on joitain poikkeuksia lukuunottamatta arkaainen, todella vanhanaikainen. Jos arvoasteikko olisi 1-5 tähteä, ymmärrän 1 tähden antajia. Omalla asteikoillani tämä voisi olla jonain päivänä kympin sijasta 3/10. 1/10-leffat ovat Niskasen Kahdeksan surmanluotia -tyyppisiä moraalisia rimanalituksia. Kyllä koominen pehmoporno/"pehmoporno" on moraalisempaa.
Tämä elokuva on tuonut aikoinaan 2000-luvun vaihteessa kasvoilleni naurun ja kyyneleet samalla kertaa. Komediana omassa genressään huippuleffa. Onkohan leffa sitten camp? Susan Sontag taisi kuitenkin määritellä campin aika lailla eri tavalla kuin käsitettä nykyään käytetään.
Billy Wilder: Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959). Marilyn Monroen ehkä kuuluisin rooli ja Wilderin ehkä paras ohjaus. Hyvän tuulen komedia, loppu on klassinen.
John Cassavetes: Gloria (Gloria, 1980). Gena Rowlandsin Gloria näyttää kyntensä - ja enemmän -  mafian lahdatessa erään perheen, ainoastaan perheen pikkupojan säilyessä hengissä ja päätyen aluksi vastahakoisen Glorian hoiviin. Mikä gangsterimuija hän onkaan, kun sille päälle sattuu.
Chuck Russell: Mask (The Mask, 1994). Vaikka elokuva menettääkin aivan sen potentiaalin, mikä sillä olisi voinut lopulta olla, niin onhan tämä riemastuttavaa komediaa parhaimmillaan. P-A-R-T-Y, because: I Gotta!