julkaistu blogissani 190406 (NOT AN EXIT - Bret Easton Ellis): http://savant.vuodatus.net/blog/115466/not-an-exit-bret-easton-ellis/

 

Päivän mietelause "Panen ensimmäistä kertaa merkille, että Evelynin katseesta on kuvastunut kahden viime vuoden aikana, ei palvonta, vaan joku ahneuden tapainen." (Patrick Bateman)


 SPOILER-varoitus: teksti sisältää ohuita "juoni"paljastuksia lähinnä Ellisin teoksista Amerikan Psyko ja Lunar Park (PÄIVITYS, noin klo 0.30 140711)







Ellisin uusimman teoksen Lunar Parkin alussa on kolme lainausta, joista eräs on tämä:

"Kun ihmiset ovat päättäneet mitä mieltä ovat jostakusta, he eivät hevin korjaa mielipiteitään, eivätkä uudet todisteet tai perusteet saa heitä kumoamaan päätöksiään, ja se joka yrittää pakottaa heidät muuttamaan mielensä, haaskaa vähintäänkin aikaansa ja saattaa jopa kaivaa verta nenästään." (John O´Hara)



Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (American Psycho, 1991 (Random House). Pikku-Idis julkaisi teoksen suomeksi 1993) sai (radikaali?)feministit liikkeelle. Ellis joutui tältä ja muiltakin suunnilta tulevan ryöpytyksen kohteeksi. Amerikan Psyko on satiiri, ei missään nimessä sarjamurhaamista tai muuta väkivaltaa ihannoiva teos. Kirjan päähenkilö, Wall Streetillä pankkiirina työskentelevä Patrick Bateman on hyperjuppi (ei ilmaisun ´hyper´ baudrillardlaisessa merkityksessä) ja rankasti pakko-oirehäiriöinen yksilö (vaikka yleisesti ottaen suhtaudunkin nihkeästi maallikkodiagnooseihin, kun ns. asiantuntijatkin ovat tämänkaltaisten asioiden kanssa välillä hukassa), joka tekee maratontreenejä kuntosalilla, harjoittaa fysiikkaansa muuten (aerobis-anaerobisesti kotonaan), harjoittaa suhteellisen pedantti(st)a dieettiä, antaa pukeutumisohjeita - pyynnöstä - kollegoilleen, havainnoi, reflektoi jatkuvasti itseään ja muita jne. (edelliset eivät toki kohtuullisessa määrin ole riittäviä tai toisaalta välttämättömiä kriteerejä OCD-diagnooseihin) ja siinä sivussa raiskaa, kiduttaa ja tappaa ihmisiä. Ilmeisesti kirjan väkivaltaiset episodit ovat pelkkää Patrick Batemanin omaa mielikuvituksen tuotetta. Ulkoisesti (eleet, small talk, julkinen puhe (Heidegger...)) hän nauttii kollegojensa ja tuttaviensa suosiota. Hän on upporikas, älykäs ja hyvännäköinen.
Ellis on kertonut kuinka notkui Amerikan Psykoa valmistellessaan ravintoloissa, klubeilla jne. tutustuakseen silloin vielä ainoastaan Ellisin omassa päässään sijaitsevaan Patrick Batemanin maailmaan. Myöhemmässä osin Ellisin omaelämäkerrallisista havainnoistaan ammentavassa teoksessaan Glamorama (Tammi, 1999. Alkuteos Glamorama. Picador, 1998) Patrick Bateman on jälleen mukana, tosin vain hyvin pienessä sivuroolissa, tuskin yhteensä edes sivun verran kirjasta.
Ellis osin samaistettiin Batemaniin ja hän sai mm. naisvihaajan roolin (vaikka kirjassa Batemanin patologisista purkauksista osansa saavat myös mm. homot ja "pummit"). Kirja voidaan toki (myös) nähdä antilibertaristisesta viitekehyksestäkin, vaikkei tämä ehkä Ellisin tarkoitus ollutkaan. Joka tapauksessa Patrick Bateman on mielenkiintoinen hahmo - jonka jonkun oli lähes pakko kirjoittaa bestselleriksi - erään yhteiskuntamuodon eräästä ajallisesti vaiheesta, representoiden yhdessä yksilössä - ja hänen viiteryhmässään - tämän jutun olennaiset puolet hyvässä ja äärimmäisessä pahassa. Olen todennut jo aiemmin, että Fight Club on Amerikan Psykon rinnakkaisteos, ja Fight Clubin Tyler Durden edustaa erään jatkumon toista ääripäätä, Patrick Batemanin edustaessa toista. Voisiko Bateman herätä toisessa ajassa, toisesssa paikassa Tyler Durdenina ( "If you wake up at a different time in a different place, could you wake up as a different person?" (Jack(?), Fight Club, 1999)). En usko. Mutta tietää en toki voi, eivätkä uskomukseni kuulu tähän.
Fight Clubiin palannen myöhemmin itsenäisessä postauksessa.


Omasta mielestäni esimerkiksi Thomas Harrisin Uhrilampaat ja Hannibal ovat vastenmielisempiä kirjoja. Olen näkeväni tiettyä arvostavaa otetta Harrisissa Hannibal Lecterin älyä ja kultivoitunutta makua kohtaan. Toki vaikutelma on vain minun eikä kerro vielä mitään kirjailijan tendensseistä.
Amerikan Psyko on siis rankka satiiri. Satiiri näyttää joka tapauksessa olevan hyvin vaikeasti ymmärrettävä (kirjallisuuden) laji (jos Harrisin teokset ovat niitä, niin niiden tämä puoli lentää komeasti hilseeni yli). Itse reilut kymmenen vuotta sitten ensi kertaa kirjaa lukiessani nauroin kirjan Batemanin arvostamia artisteja ja yhtyeitä (kuten Huey Lewis & the News, Whitney Houston ja Genesis) käsitteleville osuuksille, jotka melkoisen radikaalisti eroavat Batemanin hyvinkin vastenmielisistä silpomisraiskausepisodeista. "Whitney Houston singahti..." (286-). Amerikan Psyko on toki paikoin hyvin vastenmielinen kirja, paikoin taas oikein viihdyttävä. Viihdytysarvo ei kuitenkaan ole mielestäni kuitenkaan se kaikkein olennaisin hyvän kirjan kriteeri. Ellisin toisessa teoksessa Paljastajat (Pikku-idis, 1994. The Informers.) on kohtaus, jossa eräs mies pitää pikkupoikaa vankina ja kiduttaa häntä. Kun hän tehtyään lähes samankaltaisia juttuja kuin Patrick Bateman ja sanoo eräälle arvostelijalleen "Määrittele paha.", vihani nousee enemmän kuin kertaakaan Amerikan Psykon aikana. Ehkä se johtuu Amerikan Psykon satiirisesta luonteesta, se ei ehkä kuitenkaan ole niin kyyninen kuin tietyt Paljastajien osuudet.



Kirjasta on tehty elokuvaversio (American Psycho, 2000), joka ei ole läheskään niin huono kuin pahimmat kriitikot väittävät, vaikkei se kirjalle pärjääkään. Roolin ajateltiin aluksi Leonard DiCapriota, joka toi haastattelussa julki aikomuksensa nostaa painoaan Batemanin roolia varten. Lauri Lehtinen naureskeli(?) tälle DiCaprion visiolle eräässä tuon ajan tv-/elokuvalehdessä, koska Batemanin täytyy olla hoikka. No, Lehtinen ei käsittänyt asiaa. Batemanin rooliin tarvitaan sekä lihakset että alhainen rasvaprosentti. Rooliin lopulta valittu Christian Bale suoriutui osastaan mielestäni hyvin.





Amerikan Psykon jälkimainingeissa


Omaelämäkerrallisen Lunar Parkin (Tammi, 2005. Alkuteos Lunar Park, Picador, 2005) joka sana on Ellisin mukaan totta. Poltergeist-tyyppiset ilmiöt, joita Ellisin asunnosta tapahtui, saisivat Esko Valtaojan (joka on omalaatuinen tapaus sinänsä) pudistamaan päätään (tai massiivista partaansa).
Osin Ellis on muuttanut Lunar Parkissa esiintyvien nimiä ja paikkoja, osin ei. Ymmärrettävistä syistä.
("Nimiä on muutettu, ja olen ollut tarkoituksella hieman epäselvä miljöön suhteen; se on kuin mikä tahansa paikka. Tämän tarinan kertomuksesta olen oppinut, että Lunar Park olisi voinut tapahtua missä vain. Nämä tapahtumat olivat väistämättömiä ja olisivat tapahtuneet senhetkisestä olinpaikastani riippumatta." Lunar Park, 54, 2005)


Kirja lienee osin Ellisin omaa henkilökohtaista, kognitiivista terapiaansa. Hänen isänsä kuoli yllättäen kesällä 1992 ja kirjan tapahtumat - jotka sijoittuvat pääosin syksyyn 2003 - omalta osaltaan hämmentävät tapausta lisää...
Lunar Park on myös hätkähdyttävä rakkaudenosoitus Ellisin mystisesti kadonnelle pojalleen. Hänen poikansa Robby Dennis katosi marraskuun alussa 2003 ja on ilmeisesti edelleen kadoksissa. Samoin Ellisin kodissa tapahtuneiden paranormaalien ilmiöiden tutkija Robert Miller katosi ja hänen verkkosivustonsa häipyi palvelimelta. Kirjan pitkä alkupuhe valottaa myös Ellisin elämää heti Amerikan Psykon julkaisemisen ja ensikohun jälkeen. Bileitä, huumeita ja niin edelleen.



Ellisiä vaivasi muun muassa Jeffrey Dahmerin tapaus. Ellis pelkäsi tämän sarjamurhaajan saaneen innoituksensa Amerikan Psykosta. Dahmer aloitti veritekonsa jo vuonna 1978, mutta teki suurimman osan teoistaan vuosina 1989-1991. Amerikan Psyko julkaistiin siis vasta 1991.

Bernhard Erlanger taas on sarjamurhaaja joka on varmasti saanut innoituksensa Amerikan Psykosta (en tiedä onko Ellis muuttanut nimeä, osin Ellis on muuttanut Lunar Parkin tapahtumapaikkoja ja nimiä). Donald Kimball ja Paul Owen ovat henkilöhahmoja Amerikan Psykossa. Paul Owen Batemanin epäonnisena kollegana, Kimball etsivänä joka tutkii Owenin katoamista. Aimee Light oli taas vain Amerikan Psykon lukemattomassa raakaversiossa. Tässä hätkähdyttävä ote Lunar Parkista:

"Murhaan syyllistynyt mies, Bernard Erlanger, joka oli esittäytynyt minulle Donald Kimballina, uskoi todellakin olevansa Patrick Bateman. Kirjasta ja sen päähenkilöstä oli tullut hänelle siinä määrin pakkomielle, että hän sekosi. Bernard Erlangerilla oli ollut Pearcessa huonosti menestyvä etsivätoimisto (jolla ei ollut missään vaiheessa yhteistyötä Midlandin piirikunnan seriffintoimiston kanssa), ja hän tunnusti murhat, joista "Donald Kimball" oli kertonut minulle marraskuun ensimmäisenä päivänä. Nämä tunnustukset oli saatu sen jälkeen, kun Armanin pellavapukuun, puuvillapaitaan ja silkkisolmioon, nahkaisiin Cole Hahnilta ostettuihin siivenkärjäyskenkiin ja sadetakkiin pukeutunut Bernard Erlanger oli pidätetty erään talon ulkopuolelta Clear Lakessa. Hänellä oli myös kirves mukanaan. Talo oli Paul Owenin, 65-vuotiaan leskimiehen, jolla oli oma kirjakauppa Stoneboatissa. Marraskuun kymmenentenä, noin kello 2.30 sunnuntain vastaisena yönä, Paul Owen kuuli jonkun murtautuvan taloonsa. Hän soitti hätänumeroon. Hän lukitsi itsensä makuuhuoneeseen. Hän odotti. Joku yritti avata ovea. Hetken kuluttua Bernard Erlanger alkoi hakata ovea toistuvasti kirveellä, ja sitten poliisiauto saapui. Hänet pidätettiin, ja hän yksinkertaisesti tunnusti kuulustelematta tappaneensa Robert Rabinin, Sandy Wun, Victoria Bellin ja Aimee Lightin, samoin kuin hyökänneensä Albert Lawrencen kimppuun, kulkurin, jonka hän oli sokaissut edellisvuoden joulukuussa. Minä en halunnut tietää enää lisää Bernard Erlangerista. En halunnut uskoa, että Bernard Erlangerilla oli mitään tekemistä Midland Countyn murhien kanssa, koska halusin uskoa ettei tappajaa ollut koskaan ollut olemassa. En missään vaiheessa kiistänyt rikoksia - ne olivat todella tapahtuneet, ja ihmisiä oli kuollut raa´alla tavalla. Mutta halusin silti uskoa, että murhaaja oli sepitteellinen, että hänen nimensä oli Patrick Bateman (eikä Bernard Erlanger tai edes Donald Kimball) ja että hän oli ohikiitäväksi hetkeksi, vuoden ajaksi, muuttunut todeksi, kuten henkilöhahmot lopulta muuttuvat luojilleen - ja myös lukijoilleen. Syy miksi halusin uskoa tähän (ja osa minusta uskoo siihen yhä), ei piillyt pelkästään Amerikan Psykon lukemattoman raakaversion kuvailemassa Amelia Lightin murhassa vaan myös siinä, että tarkalleen sillä hetkellä kuin sain Bel Air Hotelissa valmiiksi kertomuksen, jossa Patrick Bateman palaa kuoliaaksi laiturilla, Clear Laken poliisit saapuivat Paul Owenin talolle. "

(Lunar Park, s. 459-460, (lihavointi AHM)) 
 
 
Stanley Kubrickin hieno Kellopeli Appelsiini, joka perustuu Anthony Burgessin samannimiseen novelliin (1962, suomennos Moog Konttinen, 1991) aiheutti(?/!) samanlaisia ilmiöitä (silmitöntä väkivaltaa). Tästä Kubrick oli tietysti pahoillaan. Elokuvan vaikutusarvo on ehkä sittenkin ainakin joillain tasolla radikaalimpia kuin kirjallisten esitysten (eräänä poikkeuksena eräät uskonnolliset tekstit, kuten Raamattu ja Koraani - ja Amerikan Psyko näyttäisi olevan tällainen teos myös). Tuo "vaikuttaminen/aiheuttaminen" on tietysti hyvin kiistanalainen käsite.

Jo edesmenneessä Gorehound-lehdessä, joskus viime vuosikymmenen puolenvälin paikkeilla, Brad Dourif kertoo Manaaja III:sta, ja kuinka se(kin) on ehkä aiheuttanut(!) eräitä väkivaltaisia tekoja. Dourif sanoo, että jos hän olisi tiennyt, niin hän ei olisi näytellyt elokuvassa. Tämä lieveilmiömäinen (toki vähättelevä ilmaus, en keksi parempaa) aines on taiteen ja kulttuurin ominaisuus, laajemmin tietysti koko elämän ominaisuus. Toki teoilla (käyttäytyminen, tietyt valinnat) voi jonkin verran ohjailla sitä kuinka paljon tämä "lieveilmiömäinen" aines lopulta pääsee esiintymään. Jos Ellis olisi jättänyt teoksensa julkaisematta, ehkä maailmassa olisi murhattu vähemmän ihmisiä.

Elokuvan Fight Club tultua Suomen ensi-iltaan (11/99) silloisessa Ensi-ilta -nimisessä elokuvaohjelmassa kirjailija Kari Hotakainen esittää - joidenkin mukaan varmasti ylenkatsovan ja besserwissermäisen lausunnon -, että kymmenestä ihmisestä neljä käsittää elokuvan (Fight Club) oikein, loput ovat jästipäitä (muistinvarainen, epätarkka lainaus). Tiedä häntä.


 




Teokset
  • Alta nollan (Less than zero, 1985)
  • Vetovoiman lait (The Rules of Attraction (1987)
  • Amerikan Psyko (American Psycho, 1991)
  • Paljastajat (The Informers, 1994)
  • Glamorama (Glamorama, 1998)
  • Lunar Park (Lunar Park, 2005)

 


Filmatisointeja

Less Than Zero (USA, 1987) (tästä elokuvasta Ellis itse sanoo, että okei leffa, mutta ei löydä omaa teostaan kyllä leffasta (muistinvarainen lainaus))

American Psycho (USA/Kanada, 2000)

The Rules Of Attraction
(USA/Saksa, 2002)

The Informers (USA, 2008)
 






LINKKEJÄ

 
Official Bret Easton Ellis Homepage: http://www.randomhouse.com/kvpa/eastonellis/