PIRSTALEITA

 


Opin viestin hyvin. Sulaudun, liu´un – ja mikä tärkeintä: minulla on jo joitakin standardista eroavia mielipiteitä. Pystyn esittämään ne aitoina vastalauseina. Se on lopullinen hyväksyntäni Joukkoon. 


Rajan voi ylittää aiemmin. Eräs hulluuden tila on tila, jossa lapsen paljas katse ja ironia limittynyt keskenään, ilman että tuloksena on ironinen akti.

Minkä marginaalin vaadit? Haluatko käyttää mahdollisuutesi loppuun, vai baudrillardilaista heittoa mukaillen haluat säilyttää varavarjon, jota et koskaan aukaise - vaikka tuhosi olisi edessä. On aika, jolloin on tartuttava viimeiseen tulitikkuun ja tupakkaan, tietäen sen ettei mitään marginaalia enää ole.


Aitoa transgressioa ei ole. Itsemurhakultit ja sen kaltaiset liikkeet muodostavat poikkeuksen, mutta nekin yleensä pystyvät siirtämään tulevaisuuteen ainakin jotain memeettistä perintöä. Memeettisen evoluution voittajaksi pyrkivän kannattaa keskittää pyhään kolmiyhteyteen: seksiin, väkivaltaan ja uskontoon.


Se, että ovi ei aukea – enkä puhu metaforisessa mielessä – vie lähelle ratkeamispistettä:katu ei ole niin kylmä ettei siellä selviäisi hengissä.
Mutta Todellisuusilluusio murtuu.
Eikä sitä kestä.

 

 

Ja se naru, joka roikkui kutsuvana katossa kuin jäänteenä viime perjantain juoppohulluudesta tai jostain arkaaiselta keskiajalta. Ja se nainen, ja ne viisi päivää joina hänet näin ja ne kaksi vuotta jota häntä rakastin. Ja se maaninen henki, jolla yritin pyrkiä sinne pimeän puolelle, pois kaikesta teiniromantiikasta ja niin sanotusta normaalista. On torstaiyö ja minua naurattaa kaikki tämä poliittinen konsensus ja toisaalta se luonnonvakiona matemaattisella tarkkuudella ilmaantuva nuoruuden kapina ja joukkoliikehdintä. WTO. Shellboikotti. Attac. ”On saatava luonnollinen synnytys takaisin.” 

Kuvittelevat perkeleet että teeskentelen
Silloin kun todella olen aidosti oma itseni. Että näyttelen.
Ehkä traagista, koomista ainakin.
Reaktioni ihmisten epäuskoon purkautuu nauruna,
- eikä nyt ainakaan kukaan usko minun olleen tosissani.
Nauruni repeää ekstaattisiin mittoihin; nautintoni rakenne on puhtaan masokistinen

 

 

Film noir loppuu pian. Riitasointujen autistinen etäännyttämiskeino.
Traagisten värien aika tulee
Tulen olemaan ILOITSEVA NARRI!

 

Naiivi: lapsellinen, lapsekas. Lapsellisen yksinkertainen, typerä, lyhytjärkinen.
 


Naurulle
Aggression purkupiste
Liian hapen purkukeino
Aivojen ulostusmuoto
- Ulkopuolisen oksennuspaikka.


Jean, tuo johtava Ballard-teoreetikko, puhui maailman rivouden rivosta uhrista. Mutta tuo kaikki on jo mennyttä.
Tänään olen uudestisyntynyt Pasolini sovittamattoman ristiriidan tuolla puolen.
On vain tapoja nauraa ja lujaa.

Kun olet hylännyt ”maailman” ollessasi vielä täällä, ”maailma” ei ole enää ääni vaan se on melkein lakannut, vain pienenä kauniina sointina päässäsi, kuten lasi särkymisen jälkeen jättää pienen kauniin soinnin.
Olet hyväksynyt ja päästänyt irti.

 


Lue vastustajasi.
Ymmärrä häntä. Mutta on pakko myös etäännyttää.
Lopulta myös itsesi. Tehdäksesi sen mikä on oikein.


 

En halua olla tämä jätkä, haluan olla Se Toinen.
Niin on parempi. Niin on kaikille parempi.

Tarvitsen uuden pettymyksen. Tarvitsen katarsiksen.

 

 

Ja niin Robert Bresson menetti arvonsa ja koitti Josh Hartnettin hallitsema keskiaika.



Kaikki käy niin nopeasti, yllättäen. Anaerobinen sietokykyni on niin kova, että pystyn työskentelemään pitkään tilassa, joka on lähellä sietokykyni raja-arvoa. Mutta sitten se käy yllättäen. Happea. Pakko.

Pettyessäni yritän korvata menetyksen jollain toisella asialla. Helvetin vaikea hyväksyä todellista häviämistä. Se on kuitenkin kaikkien kohtalo. On opittava rakastamaan jokaista menetystä. Mikään ei kestä, kaikesta täytyy luopua.


Näin savun.
En mitään muuta kuin savun.
Ja sanoin sitten: Edes tuulimyllyjä ei ole olemassa.

 

Dostojevskin alter ego(?) Raskolnikov teki niin kuin teki, jotta muut saisivat voittaa. Teki sen itseänsä vastaan. Muut voittivat.

 

Naiivius on lääke. Mutta vain silloin, kun tauti ei ole vielä puhjennut tai on vasta tarttumassa

Rokote.
 

 

ÄÄRI!


 

 

 

 

 

 

 

 

 

?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mistä kulmasta??

 

 

 

 

Aiemmin suku jatkui helpommin refleksinä ilman jumalaakin – eläimellisenä refleksinä. Nyttemmin (post?)postmodernilla ajalla (on se sitä ainakin paikoin länsimaissa) jumalten kuollessa ja älyn ollessa riittävä, luulisi elämänuskon vähenevän. Näin ei suinkaan asia ole. Banaalia tai ei, uskonnolliset ja romanttiset taipumukset kohdistuvat kvanttifysiikkaan, materian fraktaaleihin rakenteisiin ja toisaalta Ajan suhteellisuuteen. Ja kas, elämällä on jälleen Tarkoitus.

Rituaalin on hävitettävä. Ymmärrettävä sen tärkeys. Ehkä valitettavaa, mutta muistin on pysyttävä. Mutta ohjelma on koodattava yhden osan tavoittamattomaksi, palasiksi. Jotta kuva ei olisi liian tarkka. Muistaminen (tallennetun täydellisesti lukeva, mitään uskonnollista lisäämättä) ja näkeminen ei saa koskaan enää tulla. Mutta tämä ei toki ole totaalista järjestelmää vastaan.

 

Tietysti myös analysointi on eräs perversion muoto – elämälle vieras ilmiö (tosin laskennan ja eloonjäämisen totaalisen automatisoinnin koittaessa vanhanaikainen käsitys). Kuten jumalakin, analyysi on hallinnan ja paon muoto. Tai vähintäänkin pyrkimystä siihen.

Fraktaaliteorian viimeinen keino on pyrkiä saamaan yksityinen julkisen piiriin. Pyrkiä tuomaan atomeista tai julkituomattomasta esiin se, minkä kokonaiskuva muka liiallisen sameutensa takia häivyttää. Se ei tule onnistumaan.

Yleensä ihmiset ovat kiintyneitä tuskaiseen välitilaan – tilaan asian ja toiminnan välillä. Symboli on heille tärkeä itsessään. On vaikea katsoa toimintaa, jossa siirretään asia toiminnan asteelle ilman kivuliaita siirtymäriittejä.
Asialla on kuitenkin runollinen puolensa, symboli ja ”merkitys” ylittävät ne matemaattiset mallit, joita toiminnan mekaniikka tuottaa. Ehkä se on hartautta Asian äärellä.


 

En ole yksi ja hyvä niin. Murtunut, pirstaloitunut, jakautunut – monta.


Aitous, ei-ironinen liike,
ei väistö- eikä peitelty liike
on aina tietynlaista hulluutta.

Psykoottinen: aika jossa koomista ja ironista ei voida enää nimetä?

Kaikelle ekstaattiselle on ominaista sisäisen ja ulkoisen vauhdin kovuus.

Paniikki on ekstaasin käänteinen muoto. Vauhti on luja ja se tulee ns. ”ulkoapäin”, ”minä” ei hallitse sitä, vaikka se haluaa hallita.

Pinta hävittää asian asiaksi pukeutuneena. Usein, ei toki aina. Mutta edes joskus, joka usein on erinomainen asia.


Camp-arvo on ennen kaikkea positiivinen arvo. Miksi aina unohdamme tämän? Se on kaikessa: elokuvassa, runoudessa, muotoilussa, jokaisessa musiikin tyylilajissa, sisustussuunnittelussa, poptaiteessa. Se, mikä saa ihmisen ensimmäisen kerran innostumaan, kiinnittymään johonkin alueeseen elämässä, oli se sitten vaikka postrunoutta, myöhemmin, ajan tuoman akatemisoinnin vaikutuksesta näyttäytyy lähes aina, yhä useammin banaalina keskinkertaisuutena, korkeintaan camp-arvoa omaten. On todellakin pakko saada lapsen tuore, paljas, ensi kertaa maailman kohtaava asenne takaisin. Tämä on ihmisen, tappaja-apinan, sairauksista pahin. Etäännyttäminen, ja ironian epäonnistunut ajoitus. Ironia on vietävä kivun alueelle. Sillä tie maailman käsittämiseen kulkee toiseuden kautta. Modern Talkingin, kertakäyttöviihteen – eli hetken - ja lapsen silmien kautta.

 

Ulkoapuolen.
Häivähdys.
Evankeliumi.



Liukuminen virtuaalimaailmaan ei tarkoita todellakaan enää liikkumista arvostelun alueella.

Kyberneettisen DNA:n (sis. sekä ohjelmiston että laitteiston) nerous: ”Kaikki oli vain tätä varten”.

Jos sinut haudataan elävältä ja joudut kitumaan, ja olet uhrilammas: Oletko sitä mieltä, että Kaikki on sen arvoista? Mikä on mielipiteesi nyt, kun et ole haudassa?

En saa flow-kokemusta. Painovoimalaki on. Lentäviä ihmisiä ei.
Tätä kautta on ymmärrettävissä rakkauteni virtuaalimaailmaan.

En naura yleensä vitseille. Jutut lakkaa naurattamasta, kun ne on kuullut sata kertaa. Kun kuulen vitsin ensimmäisen kerran, olen yleensä kuitenkin kuullut sen jo sata kertaa.

Kyynikot paskansivat kaduille. Eivät halunneet peittää ilmeistä. Niinkö?
Aikuisuus on kykyä tulla toimeen paskansa kanssa uimatta siinä.

On unohdettava ajatus totaliteetista lopullisesti. Kuten jumalakin, asioiden lopullinen hallinta ja harmonia ovat myyttejä, jotka kuuluvat esi-ihmiselle. Haaste on elää epävarmuudessa. Jokainen uusi päivä tai minuutti voi tuoda kivun, jota ei enää kestä. Joka ei tuhoa vaan särkee. Mutta se ei todellakaan saa olla olemisen este. Tämä asia on YMMÄRRETTÄVÄ.

Saaliseläinten verestä on mitattu suuria määriä adrenaliinia. Petoeläinten verestä on mitattu suuria määriä noradrenaliinia.

Vaikka pystyisi näkemään kuinka syvälle, täytyy ottaa huomioon se, että pinta voi olla kauneinta. Pinta pintana. Syvempää kaivaessa löytyy vain verta, suolia ja hermopisteitä. En ikinä ole pitänyt goresta. On vielä palautettava tämä asia mieleen: En/et ehkä kuole saappaat jalassa. Kaikilla on murtumispisteensä. Siitä huolimatta ei ole syytä vajota pessimismiin, vaan päinvastoin on syytä nauttia Edenin hedelmistä katkeraan loppuun asti.


Kerran luettuani Martin Heideggeria, SÄPSÄHDIN ajatukseen: hallitseeko
”das Man” minun elämääni? Teenkö niin kuin yleensä tehdään, en niin kuin on Hyvä? Se sai minut ajattelemaan. Mutta siirtyminen yksilöksi noudattaa konservatiivista koodia. Siksi buddhalaisilla on puhuttelusäännöt ja pukeutumissäännöt. Se on ymmärrettävää, noin aluksi. Mutta todellinen zen-munkki pystyy lukemaan Hustleria tuntematta seksuaalisen kiinnostuksen häivääkään.

Elämässä on aina jotain sulattamatonta. Tosikko kompastuu siihen, pyrkimällä sulattamaan kaiken. Koomikko taas ulostamaan.

Muoto on rakenteen mahdollisuutta, sanoi Wittgenstein,
Ja minun rakenteeni mahdollistaa paljon enemmän kuin useimpien,
mutta kaikkea välttämätöntä ei voi sulkea yhden merkin alle.

Järjestys ja symmetria ovat yliarvostettuja hyveitä. Eikä pelkkä transgressio riitä, ”Minän” on saatava syntyä.

Citymarketin liukuportaita liukuessani vastaan liukui selvästikin kehitysvammainen henkilö. Katseesta sen huomasin – myös sen, että minusta hän huvittui. Normaaliälyinen pystyy järjestelmällään tunteensa peittämään, mutta kehitysvammainen suhtautuu asiaan avoimesti hymyillen.

Voidaan ajatella, että rytmi on kliseinen eikä siksi voi tarjota mitään. Ei pidä paikkaansa. Sillä alfa-aaltojen reseptoreilla ei onneksi ole muistia, eikä suoria yhtymäkohtia nyrkkiin juoksemiseen.

Tyttö imeskelee lusikkaa tyhjä ilme naamallaan. Jogurtinsyönti käynnissä. Ihmiset närkästyvät. Ei minkäänlaista häpeän tunnetta. Paljaana.

"On syytä muistaa:
Arja Korisevan halu esiintyä"

Tuhat subtekstiä juoksee alla, kiistäen jokaikisen
positivistisen vastalauseen kirjaimellisen tulkinnan ja täytäntöönpanon.
Eli: itsemurha ei ole ratkaisu.
1946 on aika ymmärtää.

Tiedän tarkalleen kuinka tyhmältä näytän. Teen omaa paskaani silti. Paskat muusta. 

 

 

 

 

 

ELÄMÄN PAPARAZZI


tallentaa ilmiöitä
tullen tulokseen, että jopa kategorisen imperatiivin adornolainen muoto
halventaa ihmistä ja kaikkia olentoja sen alla
niin...olemassaolojen kauhu on hirveä
miten kävi kataareille?

Ei, en tahdo tuota
tila, jossa mieleni ticsit
hiljenevät, treenihumala

tai se tavallinen,
tanssilattia jossa vain "nyt" merkitsee
ja maastaveto, kun se on ohi
sytyttää savuke tai sikari
ja uskallan toivoa...






 

 

 

MATOPELI


Walkmanini soittavat Fusionia
auto tulee kulman takaa ja jatkaa
kiihdyttää vielä keltaisella
pikkutyttö jää alle

yksykskakkonen ei toimi,
matopeli on vienyt virran
akku ei riitä
akku ei riitä

ambulanssimiehet vievät ruumiin pois
isä itkee nojaten kieltomerkkiin


katselen kattoja, mutta nousen bussiin
kuski antaa rahasta takaisin, väärin tietenkin
en välitä siitä, olen niin turta

kaksi nunnaa istuu vierekkäin
mistä lie Bolognasta karanneet

biisi lähenee loppuaan
itkua, voin lukea sen
hymyä...tiedän sen
POST-DERRIDA

"Puhtaassa työssä ei ole mitään työstettävää."
alienaatio. post-derrida.

 

Paitsiossa. Olin kolmetoistavuotiaana jalkapallofanaatikko. Olin myös matemaattisesti lahjakas. Mutta en jaksanut opetella kaavoja. (Myöhemmin oikeat kaavat ja niiden mahdottomuus (eräänlaiset gödel-totuudet) näyttelivät merkittävää roolia elämässäni). Matematiikanopettajani tiesi futisinnostuksestani ja piirsi kentälle joukon pelaajia, ympäröi yhden. Minut. Olin paitsiossa. Yksinäinen piilokärki, puolustuslinjan takana odottamassa palloja joita ei koskaan tullut.


Mikä on häpeän riittävä määrä? Haluatko ehkä nähdä cv:ni? En ole istunut linnassa, jotain positiivista. Jos oksentaisin kengillesi ja kaataisin kahvisi rinnuksillesi, mitä sitten? Pelottaako minua joutua naurun a l a i s e k s i?
Entäs sitten? Mikä olikaan se häpeän riittävä määrä?


Oleminen. Ei-oleminen. Niiden pohtimiseenko aion käyttää loppuelämäni?


(..että rakentaisi tuhansien vuosien takaisista monumentin palasista mielessään koko silloisen kulttuurin ja siitä niin vaikuttuisi, on melkein analogista sen kanssa kun entisen itäblokin asukas hullaantuu länsimaisista, kirjavista ostoskasseista sille asteelle, että alkaa niitä järjestelmällisesti keräämään.)

 


Flirttini on ohi. On aktin aika. Ei ole merkitystä sillä, että toiminta ei tapahdu oikeassa sävellajissa... Tunnen sisäistä tyydytystä siitä, että tätä ei voi palauttaa minkään puhdasoppineisuuden alueelle.

Kun apina katsoi ensi kerran peiliin, näki itsensä. Tietoisuus. Ainoa oikea ajatus? Ensimmäisen kerran.

Oppitunti2: "Naiivia!/naivia!/banaalia!/ pateettista!/naurettavaa!"/vastaava on pelkkä pysähtymiskäsky.

jokamiestekee niinkuinyleinen käytäntö on.

Kuolemanpelko on elämän, ei ei-elämän ominaisuus.

NERO:
1. Pikkulapsi, joka ensimmäisenä  lausuu julki sen kielletyn totuuden: ei keisarilla mitään vaatteita ole.
2. Aikuinen, joka "pukee" ne vaatteet päälle ja saa kaikki uskomaan, että siinä ne todella ovat.


Eikä asioita saa edes katarttisen ironian tilaan. Let It Go (Scatman John) auttaa joitain sekunteja. Mutta DNA on maailman ainoa todellinen nero. Katselen kattoja ja korkean paikan kammo vaivaa. Tehdä pitkän ajan suunnitelma – asian lykkäys on DNA:lle aina voitto.

Suunnittele KAIKKI...luota siihen, et kun ne ajattelee että autistien lupauksiin voi luottaa - ja kun sä olet aina luvannut ja pitänyt sitten ne kaikki - niin laske sen varaan. Älä tee niin. Pidä sitä viimeistä lupausta. Huijaa niitä satayks-nolla.
1900-luku on tutkimalla mikro-organismeja johdattanut eräät tiedemiehet havaintoon, että väkivalta ja seksuaalisuus kumpuavat samoista mekanismeista. Tämä on vienyt jotkut seksinvastaisiin liikkeisiin. Tämä on naurettavaa. He ovat kuin jalkapallovalmentajia, jotka huutavat puolustajalle, joka potkaisee pallon maalintekopaikassa olevan brassitähden edestä sivurajasta yli – eikä turvalliselle Keskialueelle.

Ärsytys nousee näiden tavoista. Elämä on liian vahvaa myrkkyä näille, hermopisteet liian pinnassa. Kovuutta ei todellakaan tarpeeksi.

Madonna laulaa tv:ssä American Pieta. Voin hyväksyä Madonnan ilmeen ainoastaan Martin Heideggerin avulla. Voin hyväksyä Madonnan ilmeen.

Pääsen mihinkulmaantahansa erittäin nopeasti. Siksi olen niin rento. Ahdistusta ei ollenkaan. 


tulla yllättäen ja yhtäkkiä tilanteeseen
jossa klisee ei ole enää klisee

tottakai tiesin
tämänkin on tultava
en odottanut sitä vielä




Mä olen tourettepoika, ja autistinen indigolapsi. Ja ehkä maailma ei selviä, tai ehkä vittu mä en selviä.

 

Opeteltava hengittämään uudelleen. Kävelemään uudelleen. Kaikki ei ole luettavissa. Raitiovaunun ääniä ja pikainen auton narskuva jarrutus, itse asiassa useamman jarrutuksen suma. Ihmisten nauravia silmiä. Helvetti, haluan pitää naturalistisen taidenäyttelyn jossa on kuusikymmentä paria valokuvia ihmisten kirkkaista, luottavista katseista. Vulgaarimaterialismi vulgaarimaterialismi vulgaarimaterialismi. Nyt tekee mieli juosta, mutta en tee sitä. Katse ihmisiin ja voin hukkua joukkoon. Ei yhtään pilveä, ei yhtäkään. Ulostettava aines. Masokismin suhde campiin? Ironian suhde geenin kopiointiin? Häpeän suhde geenin kopiointiin? Huomaan taas polttavani tupakkaa. Treenaukseni tasapainottaa tilannetta. Reviiri. Etiketti. Pöytätavat.

Eikä koskaan hereillä. Muualla. Pois. Eikä enää edes ironiaa, korkeintaan objektiivista ironiaa. Korkeintaan. Rytmi on. Melodia on.

Ei naisellinen, ei miehekäs. Täydellisen infantiili.
Neron katse.


Rivous on totuudenhalua. Totuus on jotain. Tieto on jotain. Pelkästään jotain. Analyysi perversio. En halua tietää.


Elämän metaforinen(?) oksymoron: Matkalla hautajaisiini löysin elämäni.

 

Ja feeniks-lintu kohoaa tuhkasta ja aloittaa uljaan nousunsa, tipahtaen hetken päästä pikkupojan tarkasti tähdättyyn laukaukseen. Mutta vielä koittaa aika johon mikään ase ei pysty.
 

Herään yöllä omaan huutooni. Uni, järjetön uni. Jotain ollaan viemässä ristille. Sitten näen ristiinnaulitun. Se on viisi korkeintaan kuusivuotias lapsi. Sen kädet ja jalat on naulattu kiinni ja rei´istä valuu verta. Olen nähnyt sen jossain, se näyttää helvetin tutulta. Mutta en tiedä kuka se on. Se ei itke, se vain tuijottaa, katsoo jotenkin minusta läpi.

"Huomenna menen luultavasti kouluun, jos varma on varmaa, koulu varmaa, minä varmaa, kaikki varmaa, mutta jos epävarma on varmaa!"
(Minä 10 v., päiväkirjassani keskiviikkona 22.10.1986 tutustuttuani Descartesin kuuluisaan lauseeseen, mutta pitäen sitä oikeuttamattomana. Päädyin siihen, että ainoa varma asia on, että "asiat" ovat joko varmoja tai epävarmoja.)

Kaikki merkit ilmassa
Kukaan ei nähnyt
Voimaa Herrasta

(pseudohaiku)


On opeteltava nauramaan yhtä aikaa kuin muut. Niin ettei se kuulosta teennäiseltä. On naurettava vitsin jälkeen. Niiden kertoman vitsin. On kuulostettava aidolta.

Musiikilliset esitykset tyyliin Streets of London tuovat kuulijalleen romanttistraagisen aistimuksen. Traagisen havaitseminen tuo esiuskonnollisen kokemuksen. Sen tarkoitus on dawkinslaisessa ("niin sen pitääkin olla") mielessä luoda syvyyttä elämän todellistumisen välttämättömiin, tuskaisiin ehtoihin. Suhtautua niihin kaiholla ja arvostaen niitä välttämättöminä "palapelin osana". Arvostus ei ole tekstissä, koska teksti ei koskaan myönnä romanttista nautintoa kärsimyksestä. Tuskan osoittamisen funktio on vain pyrkiä nauttimaan siitä. Eräänlaista nostalgiaa.
Minkä metafora elämä on?

Vauhti (nopeuden riittävä määrä) on siinä mielessä ei-pornografista, että se ei ole paljasta – siis katse ei löydä alastonta. Ehkä siinä on itse paljas, ehkä se on osa Uskontoa.

Joka päivä, yölläkin
Tappelee unissaan
Demoniensa kanssa

(pseudohaiku)

 


Uskonnollinen kokemus on erotettavissa "Objektin aikakaudesta". Onko? Muistakaamme historian Jumalan vihan iloisina vastaanottavat masokistinunnat.

Neofilia (uuden rakkaus) on biologien mukaan lajimme ylpeys. Paljastamisen ja tutkimisen halu on ajanut evoluutiota eteenpäin. Toisaalta uskonto on todennäköisesti osin kehittynyt myös tutkimisviettiä vastaan. Paljastaminen ei ole Geenin kopioinnin kannalta pelkästään hyvä. Rivon vietin aikaan saama apeus ja elämänuskon väheneminen on kuitenkin todennäköisesti vain pelkkä välivaihe kohti yhä automaattisempaa laskentaa ja varmempaa Geenin kopiointia.

Paikallinen rikkominen (transgressio) on osa järjestelmää. Se on kirjoittamaton laki. DNA tietää.

Banaalin valitseminen kaavan rikkomisena voi olla hyvin romanttista.

Sääntö tuo pysyvyyden, rikkominen riemun (ainakin paikallisen). Molemmat Geenin asialla. Katumuksen täytyy tulla, mutta vaimeta. Muistijälki ei saa olla liian pysyvä.

Naiivin idealismin perustapaus (klassinen) = välitön itsemurha Paratiisiin pääsykeinona. (Myönnän että kliseinen)


 

 

Kyynisen nihilismin perustapaus (klassinen) = Itsemurhasuunnitelmista luopuminen uskoen, että kuolema tuskin tarjoaa ainakaan mitään parannusta tilanteeseen. (Helvetinpelko ei ole kyynistä nihilismiä. Kauhu ei koskaan kuulu kyynisen alueelle.)

Keksiä laiva ja kirota sen jälkeen haaksirikot (välttämättömät seuraukset, lieveilmiöt) ei ole ristiriitaista. Eikä edes se, että arvostaa elämäänsä – vaikka se olisi saanut alkunsa raiskauksesta (puhun yleisesti, minut laitettiin alkuun rakkauden eleenä) – ja samaan aikaan on ehdottomasti kaikkia raiskauksia vastaan. Mutta juudaksen kiroamisessa on ristiriita, vaikka juudaksen kiroaminenkin on välttämätön ehto.

Voimme suhtautua haaksirikkoihin pahoina asioina. Kokonaishyödyn kannalta kuitenkin korkeintaan tilapäisinä tappioina. "Laivan keksijä ei voi olla vastuussa haaksirikoista", kuten on ilmaistu. On selvää, että osa ihmisistä tulee kuolemaan erinäisiin malarioihin, tulemaan saatananpalvojien uhrilampaiksi, puukolla raiskatuiksi, välttämättömiksi ihmiskilviksi ja sadististen rituaalimurhien uhreiksi. Nämä ovat kuitenkin vain paikallisia haaksirikkoja. Kokonaishyöty on toki positiivinen, suuri osa kuitenkin kokee seesteistä mielihyvää, ekstaattista nautintoa, rakastumisen huumaa, sanoinkuvaamatonta onnea saadessaan olla Jumalan lapsi tai saadessaan kokea syvää rauhan tunnetta. Joka tapauksessa Kokonaishyöty on positiivinen.

Usein mieli (enkä puhu vain omastani) on toisten mielentilojen suhteen psykopaattinen. On hetkiä, jossa synnytystuskia kokeva äiti kiroaa koko lapsenhankinnan. Toisessa hetkessä sama äiti suhtautuu lapsenhankintaan aivan toisin. Kokonaiskuva on pelkkä kuva, sekin on olemassa hyvin harvoin. Nousuhumala, laskuhumala (Onko ihminen koskaan selvin päin?). Asioiden kiroaminen ja samoihin asioihin turvautuminen. Tajunnan sisäinen psykopatia on ihmisenä olon  välttämätön, olemuksellinen ehto (ainakin tässä evoluution vaiheessa). On unohdettava harmoninen yksi – enkä todellakaan puhu itsestäni. Minä on kattojärjestelmä.

Monessakin tilanteessa kokonaisuus, joka mahdollistaa tietyt kipupisteet, kirotaan kokonaisuuteen kuuluvien kipupisteiden takia. Voima ja raivo, jolla yksilö kiroaa asian hulluuden ja järjettömyyden, lopulta vie jopa lähelle harmoniaa. Myöhemmin, kauempaa katsottua voidaan ymmärtää kokonaisuutta ja ajatella, että ehkä tietyssä määrässä tuskaa on järkeä. Mutta jos samalla "rationaalisella" asenteella olisi suhtauduttu tilanteeseen tuskan koittaessa, ei ikinä olisi päästy katsomaan "kokonaiskuvaa". Sisäinen järjettömyys on kokonaisuuden ehto. Perusasia.


Juudaksen kiroaminen on välttämätön ehto.

b. Jotkut saavat tästä orgasmin. Ristiriidan havaitseminen tuottaa humalatilan, jossa järjestelmä käy liian suureksi ymmärrykselle. Orgasmi lähestyy. Se on, ah: Antautumista elämälle!

c. Välttämättömän ehdon kiroaminen on toki tavallaan itsepetosta – tai ainakin jonkin pettämistä. Kun sen tajuaa se voi aiheuttaa epäröintiä. Siirtyminen taas takaisin yhdeksi soluksi (joka toimii itsekkäästi, mutta sen välttämättömään pitemmän tähtäimen eloonjäämisstrategiaan kuuluu myös elimistön kokonaishyöty) käy kuten tunnettua rituaalin kautta. Rituaalin on tietenkin oltava tarpeeksi Vahva.

d. Kiroamisen julkinen kieltäminen on osa strategiaa. Osa etikettiä.


"Sovittamaton ristiriita" on orgasmin tuottava merkkijono. "Sovittamaton ristiriita" vain korottaa elämän. Se on: "taiteellista". Elämä on ihmeellinen asia. DNA manipuloi laitteiston. Aina ovelampi.
Aksidentaalinen ei ole tuotettua, toki elämän välttämätön seuraus. Ei-haluttu seuraus. Ehkä se on Jumalan (tai Saatanan) paikallinen tavoittamishetki. Aksidentaalista ei voi valita, siihen ei voi pyrkiä. Silti se tulee joka tapauksessa.



Hitaat lihassolut kasvavat ainoastaan eksentrisestä liikkeestä.

 

 

Keskitien pop hävittää kuoleman, asioiden väliaikaisuuden, tuskan ja pelon, mutta myös hetken ja vauhdin hurman. Keskitien pop ei ole koskaan ekstaattista. Se on terapiaa

psykoosista tai saatananpalvontamenoista toipuville. Keskitien pop on lääke (turruttavine vaikutuksineen). Vaikka banaali ja keskitien pop ovat liittolaisia, banaali torjutaan (tottakai banaali on subjektin ominaisuus, mutta silti) aina siellä, missä keskitien pop kuitenkin hyväksytään.

Systeemillä (useimmilla) on pisteensä jolloin kivun kestäminen kohtaa lakipisteensä ja endorfiinit ja enkefaliinit katoavat. Kipu tulee.
 

Tokihan minunkin on myönnettävä, että ihmiset ovat bakteereja nerokkaampia. Ihmiset pystyvät kloonautumaan, bakteerit vain ja ainoastaan jakautumaan.

On totta, että arvon minkä "halveksinta" ja "kirous" saavat, joutuvat kantamaan liiaksi näiden asioiden sanallisesti tavoitettavat muodot. Mutta siitäkin on pakko päästä yli, on uskallettava huomauttaa aiheettomasta vittuilusta. Raja-arvoa on vaikea vetää, koska paikoin vittuilu kuten kiroaminenkin on terveelle elimistölle välttämätön, lähes hengittämisen kaltainen asia; mutta jos se on aina se on toki poistettava. Tämä ei tietenkään koske minua, koska voimani on niin pieni muuta maailmaa vastaan.

Eräät tiedemiehet ovat tulleet tulokseen, että Rooman valtakunnan tuho johtui osaksi siitä, että orjat lakkasivat tuottamasta jälkeläisiä, koska yhteiskunta ei tarjonnut heidän jälkeläisilleen orjuutta parempaa tulevaisuutta. Rooman valtakunnan hallitsijat varmasti olisivat kironneet entistäkin katkerammin jos olisivat tienneet, että hetken – mutta kuitenkin hetken – kuluttua on olemassa operaatio nimeltä keinosiemennys. Tilanne on hedelmällisempi nyt. Enää ei orjien kapina onnistuisi.


Kuten sanottua aksidentaalista ei tuoteta, vaikka se on käytännössä toiminnan välttämätön seuraus. Se on usein kirottava, se on järjestelmän ehto. Mutta ei liikaa. Eikä muisti tai ehdollistumisrefleksi saa olla liian hyvä. Kiroamisaktiin jääminen rappeuttaa järjestelmän.

Rituaalin on hävitettävä. Ymmärrettävä sen tärkeys. Ehkä valitettavaa, mutta muistin on pysyttävä. Mutta ohjelma on koodattava yhden osan tavoittamattomaksi, palasiksi. Jotta kuva ei olisi liian tarkka. Muistaminen (tallennetun täydellisesti lukeva, mitään uskonnollista lisäämättä) ja näkeminen ei saa koskaan enää tulla. Mutta tämä ei toki ole totaalista järjestelmää vastaan.

Yksittäinen jälki ei ole vielä mitään, mutta melodia ei voi toteutua ilman sitä. Riitasointu kuten jälkikin on välttämätön ehto. Riitasointu korottaa taideteoksen.

Usein välttämätön aines on kiroamisen kohde. Mutta välttämättömän aineksen kiroaminen on myös välttämätöntä. Moni uskonnollinen ihminen (useimmat loogiset postpositivistit ja vulgaarimaterialisteiksi itsensä määrittävät teoreettisen fysiikan professorit lasketaan myös) saa tästä orgastista nautintoa.

 

b. Mutta pelin nyrkkisääntö on: Kukaan pelissä oleva ei hyväksy pelin olemusta.


c. Toisin sanoen harvat käsittävät pelin olemuksen. Mutta, nekin jotka käsittävät, joutuvat pelaamaan ainakin jonkin aikaa.


d. Masokisti nauttii kivusta (toki on myönnettävä sekin, että "masokismi" on usein nimenanto asioille joiden havainnoinnin erottelutarkkuus on huono. Nähdään vain sumeana kokonaisuutena. Eli "masokismi" ei usein ole masokismia, eli todellista kivusta nauttimista.) Mutta todellinenkin masoksimi – painotan nimenomaan nautinnollista puolta, johon sana "masokismi" pohjimmiltaan viittaa – on paikallinen tila. Suhde joka on totta masokismissa (siis vasta masokismissa, puhdas kipu ei ole masokismia), on eri tila kuin kipu. MASOKISTI EI AJA KIPUA KOKEVAN ASIAA. Masokisti nauttii kivusta.


e. Kipu voi korottaa ja riitasointu kohottaa taideteoksen. Mutta silloin kun ainoastaan riitasointu näyttäytyy ilman siitä saatavaa tyydytystä, kaikki ovat olevinaan riitasointua vastaan. Useimmat luottavat Tarkoitukseen ja unohtavat tämän.

Näyttää siltä, että myös kyynisyys on elämän asialla. Negatiivisen välttämätön nielemis-/sulattamis-/ ulostamispiste, jonka jälkeen hermojärjestelmä on elämän kannalta jälleen parempi.

Totta kai on etäännytettävä. Laitettava osa itsestä katatoniaan – hiljaiseksi, keskittyneeksi, mutta liikkumattomaksi. Dopamiinien noustessa palauttaen mieleen totuuksia tyyliin "Elämä on emergentin laskennan muoto, joka syntyi kaaoksen rajoilla" (Claus Emmeche: Tekoelämä). Huumaustilanne auttaa asiassa ratkaisevasti, emmehän ole jumalia.


Yhä useammin mahtipontinen voidaan niellä enää subliimina, negatiivisen estetiikan läpitunkemana kokonaisuutena.


b. Ehkä on tapahtunut muutos viktoriaaniseen aikaan, evolutiivisesti mikroskooppisen vasta, mutta on todettava että jollain tasolla menetys, uhraus, kipu ja väkivalta on mukana lähes aina ihmisyksilön mahtipontisen tai pyhän kokemisessa. Tämä ei ole henkilöhistoriallista dokumentointia. Tutustu ihmiskunnan kulttuurihistoriaan, uskonnollisiin teksteihin ja käytäntöihin tai jos aika ei riitä niin ehkä aikasi luettua Annaa, MeNaisia tai iltapäivälehteä asia aukea – jos ei aiemmin ole – Sinullekin paremmin.


Katarsis on ulostuslinja, jonka jälkeen optimismi luonnistuu helpommin. Senhän me tiedämme. Mutta ah, emme tienneet että se onkin päämäärä!

b. Meille syötettiin vain siksi, että saisimme oksentaa. Ja kokea katarttisen orgasmin, joka muuten ei olisi mahdollinen.

Ruikutan. "Elämä on", sanoo kymmenvuotias pikkuvanha(?) serkkutyttöni. Ja minä vain ruikutan.

MITÄÄN ei ole loppuun käsitelty. KAIKKI on auki.

Kiroaminen = hengittämisen muoto. Kyynel = ulostamisen muoto 

Kun keksittiin elämä, keksittiin keskitysleirit.

Aksidentaalinen. Siinäpä elämänmittainen sana.

turha: ei ole tarpeen edes marginaalin, tyhjän välttämättömän tilan tai laivan keksimisestä vääjäämättömästi seuraavana haaksirikkona

Se tulee niin lujaa, että hetken on poissa...
sitten taas keskellä Kipua
rukoilla jumalaa
vaikka hyperreaalista sellaista
mitään sellaista ei ole 
on vain sovittamaton ristiriita 
Uhraaminen nielee koston?

Uhri kuuluu vaihdon alueelle.

Rationaalista tajuta irrationaalisuuden paino. Tämä ei sano
mitään irrationaalisuuden rationaalisuudesta sinänsä (tai rakenteen osana).

Relativismin mukaista on esittää antirelatistivisia väitteitä kuten "Esinahan leikkaaminen ja säilöminen formaldehydiin tulee olla universaali laki.". Sillä relativismi ei ole sitoutunut esittämään tosia väitteitä.

Mitä luottavaisemmin mielin ryntää eteenpäin sitä kovemmin se tulee, edellyttäen toki sen että juoksee siihen. Joku voisi ajatella tämän olevan tyhjää retoriikkaa. Mutta moni ei tiedä. On kyllä niinkin, että jos jää paikoilleen niin hyvä ei ole sekään. On liikuttava, rikottava rytmiä, niin elämä ei saa sinua.

On totta, että jätkät jotka lähtee kuolemaan, niin niitä ei vitsit paljon naurata. Tai sitten ne nauraa aivan helvetisti. Joku voisi jopa todeta tähän, että nauraminen on positiivisempi tapa suhtautua todellisuuteen kun itkeminen.
Ehkä hän on hyvinkin oikeassa.


 

 

 

 

 

Veren heikkous ja liukuminen tajunnan halvaukseen.
Ulkopuolella ei ole mitään. Maailma on kaikki.
Ei ole mitään kuten "sinne". Hirveää, ajattelin klaustrofobisena viisivuotiaana.


"Liian kirkas repii"
Valo on kirkas. Liika valo sokaisee. Tässäkö selitys "kirkkaaseen"?
Vai onko niin, että se, mille tuodaan ilmaisu "kirkas" on valon kanssa myös analoginen määrän kanssa?




 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ykseys tullessaan lineaariseen aikaan murenee moneudeksi, subjekteiksi ja objekteiksi. Ykseys hajoaa vastakohtiin ja ennenkaikkea (vihaan tätä) alueeseen niiden välissä. Ehkä ykseys säilyttää vielä harmonian, mutta osalle "systeemissä" näyttäytyy vain riitasointu, joka tietenkin Kaikkiykseydessä vain korostaa "musiikillista taideteosta". Teoksen komponentti ei sitä ikinä tavoita.



Torstaille
tuo poliittisen nainnin päätöspäivä
rationaalisen minän hylkäyspaikka
kaksiarvologiikan hautausmaa
masokisten repeämien murhapaikka
fraktaaliteorioiden oksennuspiste
tuo Jumalaisen Intuition Syntymäpäivä



Työnnän kalkkikärryjä. Juuri ja juuri suoraa linjaa. Vasara ja naula tuskin pysyvät kädessäni. Suu on kuiva, kalkin olen jo niellyt.

 


Aksidentaalisen edessä. Katsoen. En kääntäen pois; en tänään.
Ihmetellä?
Sitäkin.
Avaimet ja lukot


Mulla on avain, oikea
toinenkin
mutta hukun näiden kaikkien helvetin lukkojen keskelle

Jos pelko, kipu ja häpeä eivät ole ystäviäsi, ne ovat vihollisiasi.



Fysikaalinen perusasia: Palamisreaktio antaa energiaa.

 



Crystal Clear. Regressio hetken aikaa. Nauraen palaan takaisin maailmaan. Ironiani on objektiivista eikä millään ole enää mitään vitun väliä.

 

Ovensuussaolija?


Avata uusi ovi ja astua sisään,
tajuta hetken päästä: tämä ei ole minun paikkani.

Poistua. Sulkea ovi. Jäädä välitilaan.
Ei haahuilla. Jäädä välitilaan.

Sovittamaton ristiriita on tuotetun ja aksidentaalisen (samalla tuotetun ja ei-tuotetun) välinen juopa.


Organismien neurologisten tilojen verrattain lievätkin erot ovat huomattavan merkittävässä asemassa uskomuksia arvottaessa. Esimerkiksi ohimolohkoepilepsia on suorassa yhteydessä ufohavaintoihin, jumalallisiin ilmestyksiin, henkimaailman tavoittamiseen ja yleensä uskonnollisen ja pyhän kokemiseen. Toki asia on suhteellinen. Lähes jokainen itseään ateistiksi nimittävä on uskonnollinen. Uskonto ja sielu löytyvät kivussa, pelossa tai kauhussa. Sielu on Geenin asialla.

Ihmisen mieli on sillä lailla perverssi, että romanttinen ja traaginen ovat kietoutuneet vahvasti yhteen. (Myönnän, että vain instrumentaaliperverssi. Traaginen on Geenin asialla. Se on välttämättä romanttinen.)


 

 

 

Ja kaikkein yleisin, useimmiten toistettu, ei edes ole klisettä. Se on havaintokynnyksen alapuolella, osin jopa sitä määrittävä.
Ja nämä tilat voivat olla hyvinkin paikallisia, vaihtuvia, alati muuttuvia. Ja kliseisesti sen voi kiteyttää: "aluksi mä ajattelin et irstas, sitten jotain muuta, sitten, että irstas" (kirjoitin joskus "zen-totuuksia" mukaillen). Ja se klisee voi olla siinä keskelläkin. Sitten on taas muuta. Kliseisinä vaellamme kliseiden, ei-kliseiden, pyhän ja banaalisaation sykleissä, kliseitä suoltaen, niitä rakastaen, nimeten asioita satunnaisesti ja joskus jotenkin muuten, hengittäen elämän kliseistä ja joskus niin rakasta rytmiä...


 

Vihasi kohdistuu minuun, kun kerron vastoinkäymisistäni ja sanon, että siitä huolimatta, mitä mulle on tapahtunut - josta sinä et mitään voi tietää näiden yksittäisten juttujeni perusteella -, voin hyvin ja suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti. Egon nostatusta, sinä ajattelet ehkä. Mutta vitut, asenteesi on vain itsesääliä. Konflikti alkaa. Joudun tappeluun taas. Potkaiset munille. Osasin odottaa, mutta jäin silti jalan tielle. Perkele, kun koskee. Ilma loppuu. Vittu. Polvillani taas, vedät minua oikealla kädellä päähän. Se ei koske niin vitusti. Näen uuden iskun. Pystyn väistämään ja saan otteen hitaasta kädestäsi. Vedän sinut lattialle, ja lyön sinua samalla kädellä monta kertaa kasvoihin. Nenäsi rutisee, tajuntasi hitaasti sammuu ja minä olen voittaja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

TAIKA-JIM


Oliko tämä minun miljoonan cruzeiron paikkani?
hetki jossa kiteytyy olemassaoloni
maailmankaikkeus hiekanjyvässä, hahaa
...paikka tai tila jossa klisee ei ole enää klisee,
jossa latteus sitaattikirjan sivulta tai leipäpapin suusta
numeroituu elämäni paikkansapitäväksi totuudeksi

ja minä en koskaan väittänyt olevani mikään luottopakki
saati se Taika-Jim, joka joukkueensa pelastaa vaikka lisä-ajalla
vaan korkeintaan se uhkarohkea wannabe-higuita näiden pallojen keskellä
- tehden yhden miehen aaltoa, muiden nauraessa sivussa - ...
minun etsiessä sitä oikeaa...



 

 

 

 

 

 

VIUHAHDUS


En ensin tuntenut sitä
kun he lopulta tulivat minuun kiinni
tunsin nurmen hengittävän allani
ja käsirautojen kiristyessä ranteissani
päässäni oli vain yksi ajatus:

 

Onko vierasmaalisääntö voimassa?