torstai, 1. toukokuu 2014

MIKÄÄN ei riitä.

 

”Voin tietenkin aina yrittää toimia niin hyvin kuin minun pitäisi. Kuten liikenteessä asetamme promillerajan rattijuopumukselle, asetamme jonkin euromääräisen ylärajan antamallemme kehitysavulle (sekä yksilöinä että yhteisönä) ja toimimme sitten tämän rajan mukaisesti. Mutta jälleen olisi turhaa teeskennellä, että jokin äärellinen summa olisi riittävä, ”moraalisesti oikea”. Mikään ei riitä.”   (Sami Pihlström)

 

 

 

Otteet Sami Pihlströmin teoksen Elämän ongelma: filosofian eettinen ydin (2010, Eurooppalaisen filosofian seura) luvusta 12 Syyllinen ihminen markkinavoimien tuolla puolen: Miksi moraali ei ole kaupan? (s. 181-200), joka perustuu Pihlströmin artikkeleihin Kanava-lehdessä 3/2001 ja Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2002, joista jälkimmäinen perustui Edistyksen Päivillä Helsingissä lokakuussa 2002 pidettyyn esitelmään.

 

”Kärsimyksessä, kuten elämässä, ei ole tarkoitusta tai merkitystä; se ei jalosta meitä. Se on mykkää ja mykistävää kuin elämä itse.” (Sami Pihlström, 2010, 199)

 

”Moraalisina ajattelijoina emme voi pitää viattomia uhreja – emme liikenteessä emmekä missään muussakaan inhimillisessä käytännössä – hintana mistään niiden avulla hankitusta hyvästä, emme ainakaan missään sanan ”hinta” normaalissa mielessä. Tämä yksinkertainen seikka erottaa moraalisen ajattelun taloudellisesta ajattelusta. Hinta on oikeutettu korvaus jostakin kaupankäynnin yhteydessä saatavasta tavarasta tai muusta tarpeellisesta asiasta.” (2010, 183)

 

”Moraalista ajatteluamme määrittää näkemys, jonka mukaan ihmishenki ei taloudellisessa mielessä vertaudu mihinkään. Sillä ei ole vaihtoarvoa, ei hintaa.” (2010, 184)

 

”Jos suhtaudumme vakavasti ihmisarvon taloudelliseen mittaamattomuuteen (eli sen mittaamattomuuteen ylipäänsä, koska rahallahan voidaan mitata kaikkea, mitä ylipäänsä voidaan mitata), emme voi sanoa, että olisi eettisesti arvokkaampaa säästää tuhannen tai miljoonan ihmisen henki kuin yhden – emmekä tietenkään voi sanoa päinvastoinkaan… Mikään yhteinen hyvä ei oikeuta yhdenkään viattoman ihmisen uhraamista.” (2010, 184)

 

”Jokainen poliittinen ratkaisu, joka teeskentelee pyrkivänsä oikeudenmukaisuuteen moraalisessa mielessä ja on samalla valmis uhraamaan viattomia, on uskoakseni juuri tätä – teeskentelyä.” (2010, 184)

 

”Elämämme on rikkonaista ja epäpuhdasta, viattomia tappavaa, olivatpa tarkoituksemme kuinka hyviä tahansa ja olivatpa yhteiset sopimuksemme ja normimme millaisia tahansa. Se, että minun on yritettävä käyttäytyä liikenteessä niin varovasti kuin mahdollista välttääkseni tappamasta toisia tai itseäni, ja se, että minun on yritettävä auttaa itseäni huonommassa asemassa eläviä, kuten kehitysmaiden nälkäänäkeviä, ovat moraalisia itsestäänselvyyksiä. Ne kuitenkin kätkevät ongelman ytimen, yksilön eettisen vastuun äärettömyyden – sen, etten koskaan voi kokonaan täyttää moraalista velvollisuuttani vaan joudun osallistumaan viattomien uhraamiseen. Jos väitän tehneeni oikein tai täyttäneeni velvollisuuteni toimittuani jossakin tietyssä tilanteessa jollakin tietyllä tavalla, teeskentelen. Juuri näillä kohdin moraalin luonnetta koskeva kysymyksenasettelumme palaa takaisin kirjan lähtökohtaan, elämän ongelmaan. Moraalissa on pelissä yksinkertaisesti elämän merkitys.” (2010, 185)

 

”Voin tietenkin aina yrittää toimia niin hyvin kuin minun pitäisi. Kuten liikenteessä asetamme promillerajan rattijuopumukselle, asetamme jonkin euromääräisen ylärajan antamallemme kehitysavulle (sekä yksilöinä että yhteisönä) ja toimimme sitten tämän rajan mukaisesti. Mutta jälleen olisi turhaa teeskennellä, että jokin äärellinen summa olisi riittävä, ”moraalisesti oikea”. Mikään ei riitä.” (2010, 185-186)

 

”Jälleen haluan välttää naiiviutta. Ymmärrän, että vaikka antaisin hädänalaisille kaiken ja lakkaisin itse olemasta, juuri mikään ei maailmassa muuttuisi. Liikennekuolematkaan eivät vähenisi, jos minä lakkaisin liikkumasta, eikä terveydenhuollon taloudellinen kurimus hellittäisi, vaikka minä antaisin paikkani leikkausjonossa jollekulle toiselle. Mutta minun (tai kenenkään muun) ei pidä kuvitella, että teen moraalisesti oikein antamalla X euroa kehitysapuun tai äänestämällä sellaista kansanedustajaehdokasta, joka lupaa antaa Y euroa terveydenhuollon kehittämiseen. Eikä minun myöskään pidä kuvitella, että jokin moraalifilosofinen teoria voisi ratkaista tällaisia oikeaa ja väärää koskevia kysymyksiä.” (2010, 186)

 

”Moraalisen näkökulman keskeisin erityispiirre, sen ”ylivertaisuus” – se, että moraalin tulee olla (eikä se moraalina pysyäkseen voi olla olematta) ihmiselle kaikkein tärkeintä, tärkeämpää kuin mikään muu, esimerkiksi talous, kansakunnan etu tai oma hyvinvointi – on aivan liian helppo unohtaa. Tästä piirteestä muistuttaminen ei kuitenkaan ole neutraali metaeettinen väite sanan ”moraali” käyttötavoista kielessämme vaan moraalinen väite, jonka esittäminen on samalla moraalin kaupankäynniksi banalisoivien ajattelutapojen paheksumista.” (2010, 187)

 

”…Myös William James esitti yleistä hyvinvointia korostavien utilitaristien moraaliteorioiden vastaisesti, että viattomien uhraaminen on yksinkertaisesti väärin: vaikka koko maailman onnellisuus voitaisiin taata siten, että ”yksi kadotettu sielu” asetettaisiin kärsimään ikuisia tuskia, meidän olisi kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä moista kauppaa. Tämä teema toistuu tiheästi myös taiteessa ja kirjallisuudessa, etenkin Dostojevskin tuotannossa.” (2010, 188)

 

”Mutta teemme koko ajan kauppoja kadotettujen sielujen kustannuksella… Osallistumme elämään, jossa viattomia uhrataan. Käymme kauppaa toisten hengellä pelkästään hengittämällä ilmaa, josta itse elämme. Ja tuskin edes välitämme siitä, että elämämme on tästä syystä moraalisesti sietämätöntä.” (2010, 188)

 

Sivulla 189 Pihlström kritisoi Maija-Riitta Ollilan teoksessa Erheitä ja virheitä esittämää näkemystä kohtaan (”vaikka etiikka on ”hallitseva kuningatar” parhaassa mahdollisessa maailmassa, meidän maailmassamme ”moraaliset näkökohdat joutuvat neuvotteluun monien muiden arvoalueiden kanssa” (Ollila 2002, 154))

korostaen, että ”Moraaliset näkökohdat eivät voi joutua ”neuvotteluun” minkään muiden arvoalueiden kanssa. Jos ne joutuvat, ne eivät ole enää moraalisia näkökohtia.” (2010, 189)

 

 

Sivuilla 192-193 Pihlström antaa äänen Dostojevskin Ivan Fedorovitš Karamazoville:

Minä en ole tunnustamatta Jumalaa, huomaa se, mutta Hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa, minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Huomautan: siitä olen vakuuttunut kuin pieni lapsi, että kärsimykset lakkaavat ja tasoittuvat, että inhimillisten vastakohtien alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen inhimillisen järjen inhottavat sepustukset, ja vihdoin että maailmanlopussa, iäisen harmonian hetkellä tapahtuu ja ilmaantuu jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää haihduttamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että voidaan ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki mitä ihmisille on tapahtunut, - tulkoon, tulkoon kaikki tuo, ilmaantukoon, mutta minä en tunnusta sitä enkä halua tunnustaa! (Karamazovin veljekset, 335.)

 

Pihlström jatkaa sivuilla 193-194:

”Jos pahan ongelmaan vastataan – kuten monet ”teodikeaa” etsineet ajattelijat ovat pyrkineet siihen vastaamaan – huomauttamalla, että ihmisen on tunnettava pahuus ja kyettävä tekemään pahaa voidakseen elää aidosti vapaan ja vastuullisen ihmisen elämää (ja voidakseen myös tehdä hyvää) tai että ihminen ”ei voisi olla maan päällä”, ellei hän ”olisi tullut tuntemaan hyvää ja pahaa”, törmätään jälleen Ivan Karamazovin vastaansanomattomaan ihmettelyyn: ”Miksi on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Koko maailman tietämys ei ole silloin sen arvoinen, koska sen hintana ovat […] lapsukaisen kyyneleet […]” (345). Juuri ”lapsukaisen kyyneleet”, viattoman kärsimys, pitäisi voida sovittaa, mutta tämä on mahdotonta: ”jos lasten kärsimyksillä täytetään se kärsimysten summa mikä on välttämätön totuuden ostamiseksi, niin vakuutan edeltä käsin ettei koko totuus ole sellaisen hinnan arvoinen” (349), Ivan sanoo ja jatkaa:

 

Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi [viattoman kärsimyksen aiheuttajalle]? Harmoniaa minä en tahdo, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen suuttumukseni vaikka olisin väärässäkin. Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta pääsymaksua. Sen vuoksi minä palautan oman pääsylippuni takaisin. […] En ole tunnustamatta Jumalaa, […] minä vain mitä kunnioittavimmin palautan Hänelle pääsylippuni. (350)

 

Pihlström jatkaa:

”Vaikka Dostojevski itsekin edellä siteeratuissa katkelmissa turvautuu taloudellisiin metaforiin, kuten ”hinta” ja ”pääsylippu”, syyllisyyden käsitteen perustavuus voidaan tulkita niin, että pidetään kaikkea puhetta ”ostamisesta”, ”lunastamisesta” tai ”hinnan” maksamisesta käsitteen pohjimmaisen moraalisen luonteen vääristämisenä ja banalisointina. Ei ihmistä voida ostaa syyllisyydestä vapaaksi – ei yksilöä eikä ihmiskuntaa kokonaisuudessaan. Mikään hinta ei oikeuta sitä kärsimystä, joka näin ostettaisiin hyväksyttäväksi. Kun Dostojevski muistuttaa ihmisen syyllisyydestä – minun syyllisyydestäni – kaikkien muiden edessä, hänen muistutuksensa voidaan tulkita ankaraksi tuomioksi sille ostamisen ja myymisen

kulttuurille, joka ”edistyneessä” maailmassamme näyttää tunkeutuvan kaikkialle, myös ihmisten välisten eettisten suhteiden ytimeen. Moraali, joka kiteytyy syyllisyyden käsitteeseen, ei ole ostamista ja myymistä – se ei yksinkertaisesti ole kaupan. Jos se vesittyy taloudellisen toiminnan välineeksi, vaikkapa vain metaforisesti, se ei ole enää aitoa moraalia. Eikä moraali ole enää moraalia, vaikka siitä tehtäisiin uskonnollisesti ymmärretyn ostamisen ja myymisen väline: jos yritän vain pelastaa sielun olemalla hyvä, en toimi moraalisesti enkä edes ymmärrä, mitä moraali on. Moraalin vaatimus on ehdoton, seurasipa siitä minulle (tai toimintani kohteille) mitä tahansa.” (2010, 194-195)

”Hinnan, mittaamisen, kvantitatiivisen arvioinnin kielipeli ei näin ollen yksinkertaisesti sovellu moraalin kielipeliksi.” (2010, 195)

 

”Mikäli esittämäni huomiot ovat oikeansuuntaisia – enkä ymmärrä, kuinka kukaan esimerkiksi Dostojevskin tuotannosta vakuuttunut voisi pitää niitä aivan väärinä – on muun muassa todettava, että utilitarismi yleisenä moraaliteoriana on epäonnistunut. Se ei yksinkertaisesti ole teoria moraalista. Samoin on suhtauduttava suurin varauksin nykyisin suosittuun ”soveltavaan etiikkaan”. Moraalin ehdottomat vaatimukset asettuvat meille vaatimuksiksi ainutkertaisissa inhimillisen elämän tilanteissa, joihin ei voida soveltaa yleisiä teorioita. Utilitaristit ja soveltavat eetikot kuljettavat rationaalisen argumentaation ja kvantitatiivisen arvioinnin käsitteistöä alueella, jolla ne eivät ole kotonaan – olkoonkin, että he ovat usein ikään kuin väärin keinoin tarttuneet oikeisiin, moraalisesti kipeisiin kysymyksiin.” (2010, 195)

 

Pihlström kommentoi vielä seuraavassa Ollilaa (2002, 279, vrt. myös 359, ja 2002, 236)

”Palaan vielä lyhyesti edellä lainaamani Maija-Riitta Ollilan teokseen. ”Miksi pitäisi olla moraalinen?”, hän kysyy ja lisää, että kysymys on ”kaikessa viattomuudessa moraalikeskustelun syvimpiä”. Edellä sanottu voidaan tiivistää myös toteamalla, että tämä kysymys ei missään tapauksessa ole viaton. Sen syvällisyys on pikemminkin sen viattomuuden näennäisyydessä, siinä, ettei kysymykseen voida moraalikeskustelussa mielekkäästi vastata. Moraalin ulkopuolelle astuu se, joka tämän kysymyksen esittää tai joka siihen ryhtyy vastaamaan. Mikään vastaus kysymykseen ”miksi” ei voi olla moraalisessa mielessä hyväksyttävä, koska vastauksen esittäminen edellyttäisi, että olisi jotakin moraalia perustavampaa, jonka nojalla moraaliin sitoutuminen oikeutettaisiin tai tehtäisiin rationaaliseksi (tai – moraalin irvikuvassa – taloudellisesti kannattavaksi). Juuri sinä hetkenä, jona näin tehdään, astutaan ulos moraalista. Moraali voi velvoittaa vain itsensä vuoksi, ainoastaan siksi, että se on perustavin kaikista niistä näkökulmista, jotka voimme valita maailmaan tai omaan elämäämme. (Ellei se olisi perustavin, olisi outoa nimittää sitä moraaliksi.) Juuri tähän syyllisyyden kategorian perimmäisyys ja vääryyden totaalisen sovittamisen mahdottomuus viittaavat: moraalin ylivertaisuuteen, siihen, ettei mikään moraalia tärkeämpi voi tehdä moraalia oikeutetuksi tai rationaaliseksi. Tämä on sekä käsitteellinen että eettinen huomio – eivätkä nämä kaksi lopultakaan ole kovin kaukana toisistaan.” (2010, 196)

 

Pihlström päättää tekstinsä kappaleeseen ”Elämä jatkuu”:

Moraalinen tilanteemme on paradoksaalinen. Yhtäältä meidän on järjellisinä, tiedostavana ja tuntevina olentoina mahdollista ymmärtää, että moraali on elämämme tärkein asia, ehkä jopa ainoa todella merkityksellinen asia. Jos kovasti yritämme, kykenemme käsittämään, että vain hyvyyttä (eikä mitään muuta) voimme tavoitella sen itsensä vuoksi, tarvitsematta ulkoisia päämääriä tai moraalista riippumattomia perusteluja pyrkimykselle olla hyvä.

…Ja samalla, kuten olemme nähneet, jäämme aina äärettömän kauas moraalisesta hyvästä ja siitä, miten meidän pitäisi elämämme elää. Olemme äärellisiä olentoja. Se, mikä on meille kaikkein tärkeintä, jää tavoittamattomaksi. Miten reagoimme traagiseen paradoksiimme? Ehkä havahdumme hetkeksi ja kirjoitamme moraalifilosofisen puheenvuoron, tämän kirjan kaltaisen. Ehkä katsomme seuraavaa hyväntekijämiljonäärin haastattelua hieman aiempaa kriittisemmin (ja itsekriittisemmin) silmin. Ehkä luemme uudelleen kertomuksen lesken rovosta. Ja sitten palaamme arkeen, kiireiseen teknis-taloudelliseen maailmaamme, kuvitellen, että kaikki on hyvin.” (2010, 199-200)

 

 

 

 

perjantai, 24. tammikuu 2014

ELÄMÄSTÄ, synteesi

 

"Olen se aksidentaalinen, kirottava aines; se haaksirikko tyynellä valtamerellä." (minä 1.1.2003)

 

 

Tilinpäätökset ovat kiinnostaneet minua viime aikoina. Ei siis se, mitä jää viivan alle; vaan se mitä ihminen ajattelee elämästä, sen mahdollisesta arvosta ja tulevaisuudesta suhteessa näihin arvoihin ja elämän olemukseen. Siis mitä ihmiset ajattelevat elämästä mitä luultavimmin käydessä varmoin tai ei niin varmoin askelin kohti henkilökohtaista loppuaan. Edward O. Wilson haaveilee tieteiden konsilienssista, Kari Enqvist mietti uskonnon arkeologiaa ja mikä ihmeessä siinä (uskonnossa) ihmisessä kiehtoo, Pentti Linkola tuntee surua valkoselkätikkojen mahdollisesta sukupuutosta ja toisaalta pohtii sitä voisiko elämä vielä voittaa vaikka dominoivan lajin, ihmislajin, kustannuksella. Teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen on tullut tulokseen ettei jumalaa ole, Esko Valtaoja näkee nykymaailman parhaana maailmana maailmanhistoriassa (jonka mukaan väkivalta pitäisi laittaa (valtion?)suojelukseen sen vähenevän, jos ei jopa häviävän luonteensa vuoksi). Georg Henrik von Wright menetti mitä ilmeisimmin uskonsa ihmiseen elämänsä viimeisinä vuosina, Albert Einstein yritti saada tolkkua suunnilleen elämäsnä loppuun asti kvanttimekaniikkaan, siinä juuri onnistumatta. Sven Krohn uskoi luullakseni elämänsä loppuun asti Absoluuttiin, joka pyhitti kaiken tuskan, kivun, kärsimyksen mitä se suoraan tai epäsuorasti aiheutti.

 

 

Edelliseen liittyen, ei-liittyen

Solipsismi on ollut hiukan liioitellen oireyhtymäni jo ennen kuin opin puhumaan. Enkä ehkä vieläkään osaa (puhua). Varaudun (osa järjestelmästäni) siihen, että tämä on pelkkää dialogia itseni kanssa omassa solipsistisessa universumissani.
(dialogista: subjekti-objekti –rakenne voi toteutua myös yhdessä ”solussa”, naturalistisesti ajatellenhan on juuri näin). Solipsismi on kuitenkin heikko rakennelma, sitä ei voi todistaa vääräksi. Se ei ole falsifiotavissa.

 

Alla olevat lauseet ovat jälkeenpäin ottaen triviaaleja, huomioita joiden äkkipäätään olettaisi kuuluvan nelivuotiaankin luonnolliseen arkeen. Asian lukeminen paperilta/mistä tahansa roskakorista(web) on yksi asia; elämä toinen.
Edellisestä lauseesta: olen jokseenkin eri mieltä Kurt Vonnegutin kanssa puolipisteen käytöstä.


1. Elämä on 2000-luvun uskonto.

2. Bakteereilla ei ole uskontoa. Ne kopioituvat ilmankin.

3. Olen ateisti. Ateismini on verraten paikallista, Kivussa minäkin etsin
jumalaani.

4.  Aksidentaalinen on elämän välttämätön ehto. Sitä ei valita. Sitä ei voi valita. Silti, se tulee joka tapauksessa.

5. Minä” on kattojärjestelmä. Onko ajatus, pyrkimys tietoisuuteen minuuteen vain yksi eskapismin muoto(kriitttinen huomio edelliseen: kuka pakenee ketä?)? Paikka, jossa subjekti/subjekti” yrittää rakentaa turvakseen kokonaisen saman merkin alle kuuluvan ykseyden – tunnistaen, aivan oikein, eri tilat saman olion ominaisuuksiksi -, mutta tehden tästä johtopäätöksen että tämä olio on YKSI ja se on niin varmaa samuutta, että kaikki on ”minä”.

6. Kuoleminen on elämän ominaisuus.

7. Voin ilmaista asian. Se ei yleensä mene perille; tiedän. Yksinpuhelua, kuten on ehkä koko elämäkin.

8. Usein puheella ei ole mitään kommunikatiivista tarkoitusta. Se on hengittämisen, oksentamisen tai kirouksenkaltainen ulostusliike.

 

 

 


 

lauantai, 2. marraskuu 2013

Marraskuun 2.

Päivän mietelause "EI SE VAADI MULTA MUUTA KUIN KAIKEN. EI ENEMPÄÄ." (minä)

 

 

 

 

LIVIN´ ON THE EDGE OF THE NIGHT 


You went off the river 
Smoke stacks fade to blind 
This town's my own, ridin'free and alone 
And I'm looking back 
Maybe I know some people 
Maybe I break some rules 
But this is the street, I've got to compete 
Baby, I ain't no fool 

*So I take a little bad with the good 
It ain't just black and white 
(It still ain't black and white) 
You've got to deal with the real 
Woo, living on the edge of the night 

Every wild desire 
Beckons from the dark 
I've made my bed but I can't risk my head 
While I still swim with sharks 
Everyone needs something 
Sometimes they don't know why 
But so much good's been misunderstood 
In the blink of the eye 

(Repeat *) 

You say that you don't like it 
Or maybe it's just my life 
So you live yours and I'll keep mine 
Rolling like a wheel through the city 
Living on the edge of the night 
And when the black rain's down 
In this cold gray town 
I'll be waiting 
Waiting at the edge of the night 
Woo, living on the edge of the night 
Woo, living on the edge of the night

 

 

 

 

sunnuntai, 26. toukokuu 2013

260513





Muminassakin on aste-eroja.





torstai, 29. marraskuu 2012

291112