”Vähitellen myös lähigalaksimme tempautuvat avaruuden tulvavirran vietäväksi, ja lopulta olemme täysin yksin mustassa, tyhjässä universumissa. Horisonttiimme jäätyneiden galaksien kuvat lipuvat yhä kauemmas sähkömagneettisen spektrin syövereihin kuin laivat, jotka on hylätty ikuisesti ylittämään ikävyyksien meren kääntöpiiriä.

 Sata miljardia vuotta tuntuu niin kaukaiselta ajalta, että se ei kenenkään eläkesuunnitelmia hetkauta. Mutta kosmoksen mitassa se on hyvin lyhyt aika. Tähtiä syntyy koko ajan, ja on laskeskeltu, että maailmankaikkeus voisi ylläpitää meille tuttua elämää jopa satoja biljoonia vuosia. Suhteutettuna ihmisen ikään tämä tarkoittaa sitä, että pimeän energian dominoimassa kosmoksessa elämä menehtyy kehtoonsa vain parin kuukauden vanhana.

 Tässä mielessä elämme siis huonoimmassa mahdollisessa maailmankaikkeudessa.” (Kari Enqvist, Kosmoksen hahmo, 2003, 140)

 

Kari Enqvist, joka ei viitsi kutsua itseään ateistiksi, niin yhdentekevä uskonto on hänelle, pitää elämää – tuohon yllä olevan lainauksen perusteella – niin arvokkaana ilmiönä, että tekee ainakin mielestäni julkisiin kannanottoihinsa nähden varsin merkillisen johtopäätöksen. Mistä premisseistä lähtien voidaan elämä maailmankaikkeudessa määrittää – kaikkine kärsimyksineen (ja nautintoineen) – arvokkaammaksi kuin sen vaihtoehto: maailmankaikkeus jossa ei ole elämää?