Se oli noin vuosi 1993, kun aloin arvostaa kovaa kalloa. Pään iskunsietokykyä. Ja laajemmin koko kehon iskunsietokykyä ja mielen tietysti. Myöhemmin havaitsin potkunyrkkeilymatsissa, että lähiotteluni on syvältä. Aloin ottamaan lähiottelutreeniä niin, että vastustaja lyö, minä suojaan tai torjun päällä tai vartalolla. Se paransi pakettiani. Se ei ollut hyvä, mutta parempi.

Kivun tulisi varoittaa vaaroista. Jo nuorena nauroin katkerasti tälle syvälliselle viisaudelle. Esimerkiksi kun kadulla lyödään päätä kohti, joskus - onneksi edes joskus - käsi kerkeää irtoavan lyönnin eteen. Mutta joskus käsi sanoo: pipi, sattuu. Ja käsi ei sitten pidä. Ja se on sitten päässä. Ei hyvä, ei todellakaan hyvä.

Menin 1993 jujutsun alkeiskurssille. Siellä ohjaaja painotti lyöntitorjuntaa tehtäessä kuinka pää ei kestä iskuja. Se on totta, että kipeää se jumalavita tekee; useimmille ainakin. Mutta ei tuo ole hyvä asenne. Tai jos lähtökohta on se, että iskut/isku tulee läpi ja läpi tullessaan se on tilanne jota on syytä äärimmäisesti välttää, on syytä treenata paljon enemmän lyöntitorjuntoja ja väistöjä. Paljon enemmän verrattuna siihen, kuin mitä treenattiin silloin kun minä harrastin jujutsua. Tietenkään se ei ole useinkaan hauskaa ja kokemukseni lajista - siis jujutsusta - on kaiken kaikkiaan vähäinen, mutta olisi silti syytä treenata jo alussa mm. vapautumisotteiden ja kaatumistekniikoiden lisäksi myös realistisia lyöntitorjuntoja.

On totta, että että on muitakin kohteita kuin pää. Pää on kuitenkin liian hauras. Juuri siksi se tulee altistaa ainakin jonkinasteisen kontaktin kohteeksi. Tämä noin yleissääntönä, jos käytät niskatukea, ei kannata. On totta, että sukuelimissä se tuntuu usein vielä paljon pahemmalta. Mutta ne on pienempi kohde kuin pää, ainakin minulla. Ja olen minä sinnekin lyönyt. Kiveksille joskus, kevyesti kädellä, en koskaan ananaspurkin kyljellä - niin kuin joskus esim. mahaan tai reiteen (aloitin 1998 lyömään itseäni lähes joka aamu viisi sekuntia palleaan ja muualle vatsaan; nyttemmin vanhemmalla iällä en jaksa samaa tahtia - olen ajatellut että 10 sekunnin lyöntirumba mahaan joka toinen päivä ajaa saman asian). Mutta on totta, että kiveksille en ole uskaltanut heittää samanlaista settiä kuin mahaan. Ja on tietty niin, että olen esittänyt tässä huomioita vain paljain käsin tulleista iskuista. Tuolla jossain tilanne on usein eri.

Kaverini nauroi Poliisiopisto-elokuvan kohtaukselle, jossa eräs heebo hakkaa itseään ja pyytää toista heeboa lyömään itseään. Hän lyö ja tämä lyötävä heebo mitä ilmeisimmin yllättyy kokemastaan kivusta. Kipu, tuo rakas vihollinen. Kaveri nauraa, yleisö nauraa. Minä en. Minua vitutti. Minua ahdisti. Mutta on totta toisaalta sekin, että nauru on joskus tapa hengittää. Silloin kun toinen on osunut hyvin - mutta ilmat ei kuitenkaan ole menneet pihalle. Nauru, tapa hengittää. Joskus se paras tapa.