Päivän mietelause "Kaikki suuret totuudet ovat aluksi jumalanpilkkaa." (George Bernard Shaw)

 

Shaw-sitaatti on ehkä turhan mahtipontinen aiheeseen. Mutta alla mielenkiintoinen ja haastava ote Steven Johnsonin parin vuoden takaisesta kirjasta. (Steven Johnson: KAIKKI HUONO ON HYVÄKSI – Miten nykyinen populaarikulttuuri tekeekin meistä älykkäämpiä. Terra Cognita, 2006. Alkuteos EVERYTHING BAD IS GOOD FOR YOU. How Popular Culture Is Making Us Smarter, 2005.  Suomennos Kimmo Pietiläinen.)

 

"Kuvittele vaihtoehtoinen maailma, joka on yhtä teknis-historiallista muutosta lukuun ottamatta samanlainen kuin omamme: videopelit keksittiin ja levitettiin ennen kirjoja. Tässä rinnakkaismaailmankaikkeudessa lapset ovat pelanneet pelejä vuosisatoja – ja sen jälkeen ilmaantuvat yhteen liitetyt sivuniput ja yhtäkkiä ne ovat viimeisintä muotia. Mitä opettajat ja vanhemmat ja kulttuurin mahtihahmot sanoisivat lukuinnostuksesta? Luulen, että jotakin seuraavan kaltaista:

 

Kirjojen jatkuva lukeminen ei ole riittävä ärsyke aisteille. Poiketen pitkäaikaisesta pelien pelaamisen perinteestä – jossa lapsi kohtaa eloisan, kolmiulotteisen maailman liikkuvine hahmoineen ja musiikkimaisemineen, jossa hän liikkuu ja jota hän säätää monimutkaisin lihaksiin perustuvin liikkein – kirjat ovat vain alastomia sanajonoja sivulla. Luettaessa aktivoituu vain pieni aivojen osa, joka on omistettu kirjoitetun kielen prosessoinnille, kun pelejä pelattaessa aisti- ja liikekuorialueet käynnistyvät kokonaisuudessaan.

 Kirjat ovat traagisen eristäviä. Pelit ovat monien vuosien ajan yhdistäneet nuoret vertaistensa kanssa monimutkaisiin sosiaalisiin suhteisiin, joissa he rakentavat ja tutkivat maailmoja yhdessä, mutta kirjat pakottavat lapset eristäytymään hiljaiseen paikkaan ja katkaisemaan vuorovaikutuksensa toisiin lapsiin. Uudet "kirjastot", jotka ovat viime vuosina syntyneet helpottamaan lukutoimintaa, ovat pelottava näky: kymmenet normaalisti niin eloisat pikkulapset istuvat yksin lokeroissa lukien hiljaa vertaisistaan tietämättöminä.

 Monet lapset luonnollisesti nauttivat kirjojen lukemisesta ja epäilemättä osalla lukemisen tuottamista mielikuvituksen lennosta on eskapistiset arvonsa. Kuitenkin melkoiselle osalle väestöä kirjat ovat suorastaan syrjiviä. Viime vuosien lukuinnostus pilkkaa julmasti 10 miljoonaa amerikkalaista, jotka kärsivät lukihäiriöstä – tilaa ei ollut ennen kuin painettu teksti ilmaantui leimaamaan siitä kärsivät.

 Kirjojen kenties vaarallisin piirre on kuitenkin, että ne noudattavat kiinteää, lineaarista rakennetta. Niiden kertomusta ei voida säätää millään tavalla – on vain istuttava aloillaan ja otettava tarina saneltuna vastaan. Meistä vuorovaikuttavien tarinoiden parissa kasvaneista tämä ominaisuus on hämmästyttävä. Miksi kukaan haluaisi lähteä seikkailuun, jonka toinen ihminen on kokonaisuudessaan suunnitellut? Kuitenkin nykyinen sukupolvi lähtee tällaiseen seikkailuun miljoonia kertoja päivässä. Tässä riskinä on yleisen passiivisuuden istuttaminen lapsiimme, jolloin heistä tuntuu, että he eivät pysty muuttamaan tilannettaan. Lukeminen ei ole aktiivinen, osallistuva prosessi, vaan se on alistavaa. Nuoren sukupolven kirjoja lukevat yksilöt oppivat "seuraamaan juonta", eivät suinkaan viemään sitä.

 

 On luultavasti sanomattakin selvää, mutta todennäköisesti sanomisen arvoista, että olen edellisen kanssa eri mieltä. Ei kuitenkaan ole täysin oikein sanoa, että se on kokonaan epätosi."  (30-32, 2006)