"Kun keksittiin laiva, keksittiin haaksirikko." (Paul Virilio)

 

”Poissaolo ajoittuu toistuvasti aamiaiselle, ja seurauksena kuppi putoaa ja kaatuu tunnetusti pöydälle. Poissaolo kestää parisen sekuntia; se loppuu yhtä arvaamatta kuin oli alkanutkin. Aistit pysyvät valveilla, mutta ne on suljettu ulkoisilta vaikutelmilta. Koska paluu on aivan yhtä äkkinäinen kuin lähtökin, keskeytynyt puhe ja kädenliike jatkavat siitä mihin jäivät. Tietoinen aika kytkeytyy automaattisesti yhteen, muodostaen jatkumon vailla havaittavia katkoksia. Poissaolot voivat olla varsin lukuisia, useita satojakin päivittäin, ja ne jäävät useimmiten muilta kokonaan huomaamatta: käytämme silloin termiä pyknolepsia (kreikan sanasta pyknos, tiheä). Mutta pyknoleptikolle itselleenkään mitään ei oikeastaan ole tapahtunut, puuttuvaa aikaa ei ole ollut. Jokaisessa kohtauksessa, hänen sitä epäilemättä, hitunen hänen kestoaan on vain karannut häneltä.”

(Paul Virilio, Katoamisen estetiikka, 1994, 1. Alkuteos Esthétique de la disparition, 1980.)