Päivän mietelause "TÄRKEÄ." (lappu taskussani)

 

Jos sä oikeasti TAHDOT, sinä hengität ja mietit, mietit sun rakkaitasi. Priorisoit kaiken ja hengität jälleen. Sä myyt kaiken irtaimiston ja sä menet sinne tai/ja annat kaiken sun turhan rahan = lue: suunnilleen kaiken.

 

Anteeksianto on myös sitä, että antaa anteeksi myös niille jotka käyttivät meitä välineinä. Raamatut pois NYT. Lue allaoleva tai ainakin se lihavoitu osa. Teemu on meikäläisiä ja narsistinen paska kuten minäkin. Mutta hän tiedostaa ainakin jotain.

 

 

EILEN VÄSYIN SINUUN



Väsyin sinussa, sinuun.

Vajosin pinnan alle, halusit seuraani,

minä sinun, mutta kasvoit katiskaksi.

Huono asunto jopa limalahnalle.

Älä silti luule, että kaipasin vapautta,

vain itsevirkkaamiani käsirautoja.

Kun puhuit elämän rajattomista mahdollisuuksista,

ajattelin nauramalla, hampaiden vibrafonilla

dissonanssipolkkaa veivaten,

että siinäpä se,

emme ajattele toisiamme, vaan mahdollisuuksia,

joita ei näe kun toinen seisoo edessä.

Miksi ei näe?

Ei voi tietää ovatko ne mahdollisuudet toisen ihmisen sisällä

vai takana, sokeassa pisteessä, horisontin sumeiksi silpomina.

Jos mahdollisuuksia olisi rajattomasti,

miksi muka olisimme valinneet juuri nämä,

hikisiin käpäliimme rypistyvät?



Eilen väsyin sinuun.

En osannut jättää sinua,

koska himoan sinua.

Olet peili.

Kun kyllästyn tuohon peilikuvaan, tai peräti inhoan sitä,

en viiltele naamaani piloille,

en keksi uusia ajatuksia, kiinnostuksen kurveja, innostuksen hikkaa,

joka auraisi kasvooni uudet piirteet.

Koska olen heikko, rikon mieluummin sinut.



Tänään olen siis yhtä puutetta rikkaampi, vapaampi.

Ilman elävää peiliä jää tietenkin paljon piiloon.

Näkemättä jää se, joka en halua olla,

aavistamatta jää se, joka olisin jos voisin.

Silti, haukotus karkaa nälkäisenä koirana suustani.

Kiihkeä joutilaisuus, päämäärättömyyden auvo,

taputtelee minut rennoksi.

Kun sinä et hengitä,

minä lepään.



Eilen väsyin sinuun, jota himoni hotki

kunnes jäit kurkkuunsa poikittain.

Tapoin sinut,

hautasin puutarhaan,

oikeammin sanottuna

naapuriostarin parkkipaikan reunalle,

sujautin

asfalttilakuliepeen alle.

Ruumiisi oli raskas jättiläisen kortsu,

nuijapääliejulla täytetty,

pilan päiten.

Nyt istun keittiössä,

leivon nisuäijän ja ämmän.

Tyttäreni koristelee ne rusinoilla,

rupsahtaneilla luodeilla

naulitaan

kuuman elämän pöhöttämät.



Nyt kun sinua ei enää ole, olemme läheisemmät, sinä ja minä,

kuin ennen. Olinpaikkasi on yhteinen salaisuutemme.

Sen sijaan etäisyyteni lapseemme on kasvanut,

emme enää istuskele ringissä kolmestaan,

tai ilman sinua naamatusten vastakkain,

vaan peräkkäin, päällekkäin, tyttö siveästi sylissäni.

Se on hellyyttä, mutta samaistuminen ei ole kohtaamista.

Pitkä luminen rinne viettää parkkipaikalta alaspäin,

virkistävä avanto näkyy alhaalla,

pulkka kiinni persuksiin ja menoksi.

Avannon pohjalla ylösalaisin

on tilityksen paikka. Mitä sain, sainko jo

vai pitääkö lähteä uudelle kierrokselle?

Tämä ei ole vertauskuva itsemurhasta

vaan taskujen tyhjennys, nämä kolikot löytyy,

noin pitkälle niillä pääsee

ja saa trumpetin

millä viihtyä.



Yksi minussa kysyy,

olenko nyt vähemmän ihminen?

Yksi minussa kysyy,

voinko nyt vielä rakastaa jotakuta,

ehkä jopa itseäni,

tytärtäni,

vai olenko tästä lähtien turta?

Toinen minussa, sisälläni, vastaa,

nyt olen enemmän, kokonaisempi,

onneksi sentään on vielä murtumia jäljellä,

ilma kiertää,

vilvoittava kuunvalo luikertelee ajoittain sielun kieloon.

Toinen minussa, sisälläni, vastaa,

En ole turta vaan irti, enkä kaikesta, vain sinusta.

Olen

nyt

yhtä harvinaista kokemusta rikkaampi.

Miksi tämä kokemus tekisi minusta vähemmän?

Eikös kaikkea kannata kokeilla, paitsi heroiinia?



Voiko olla vaikka niin

että nyt kun olen tappanut,

muutakin kuin sikanautajauhelihaa,

näen elämän ulottuvuudet paremmin?

Kun heijari suhahtaa, olen kantomatkan tuolla puolen,

kun tulinen reikä ammottaa, sohin kapulaa uuninluukkuun.

Silloinkin

kun yksilöiden välinen autius

on myötämielen tuntemusta ylitsevuotavasti pullollaan,

muistan

kuinka lähellä tuhon leimahdusta aina ollaan,

kuinka helposti silittävä käsi käärmeenä säikähtää,

pettyy, väsyy ja muuttuu kuristajaksi.

Ja se, joka ymmärtää

tämän ailahtelun,

ehkä osaa paremmin sitä hoitaa,

olla näännyttämättä nälkään, olla kastelematta mädäksi.

Ei ryhdy puritaanipuutarhuriksi, kitkemään,

vaan ottaa eloisan kuohunsa haltuun

kuin virran,

kanavoimalla, pengertämällä.



Toiveajatteluni on näin pitkällä.



Mitä murhaaminen on?

Tyttäreni istuu sylissäni,

Muumipeikko seikkailee televisiossa,

päässäni toikkaroi maailmanparantaja NWA:n tahtiin,

breikkaajanmentävä reikä arvohierarkiansa parketissa.

Tämän jälkeen näen uutiset, nälkäisen neekerin.

Olen kommunisti,

näen että ruudun tuolla puolen joku kuolee nälkään.

Minä en kuole,

nälkään.

Jos pitäisin tuon nälkäisen henkeä

kirjaimellisesti yhtä arvokkaana kuin omaani,

tyttäreni, tai CD–kokoelmani henkeä,

en olisi tässä. Olisin antanut kaiken, mitä en

omaan fyysiseen selviytymiseeni tarvitse,

hänen henkensä pelastamiseksi. En antanut.


Punaisen ristin tietoisku sanoo,

että elämiseen tarvittava ruoka–apuannos Afrikassa

maksaa kaksi markkaa päivää kohden.

Tämä litra suklaajäätelöä,

joka on tyttäreni sylissä, joka on sylissäni,

maksoi 17 kertaa enemmän.

Tämä jäätelö on siis minulle 17 kertaa arvokkaampi

kuin päivä neekerin elämää. Enkä nyt puhu mustan ihon väristä.

Vaan näkyvästä pimeydestä,

joka olemme me,

myös kommunistit.




Kannatan kehitysavun lisäämistä,

Tobinin veroa hanakasti,

yritysveroasteen reipasta nostamista

ja sanon,

että yksilön saaman terveydenhoidon, oikeusavun

ja koulutuksen laadun ja määrän

ei pitäisi

lainkaan riippua yksilön varallisuudesta,

perhetaustasta

eikä yhteiskunnallisesta asemasta.

Mutta kannatan niitä

yhteisössä elävän yksilön elämää

todennäköisesti mielekkäämmäksi tekevinä periaatteina,

en lähimmäisenrakkauden ilmentyminä.

Sillä missä on rakkaus?

Mitä se tekee?

Purkaa sinua osiin asfalttipeiton alla.

Kivaa rakkaudessa on kiihko,

television visailua suurempi paine ja paatos.

He sanovat että tämä ei ole rakkautta

vaan kieroutunutta himoa.

Kierosta en tiedä,

myönnän epätoivon.

Joka ryntäilee vauhkona jäniksenä

kukkapenkin rivoksi.

Tämä on rakkautta,

se

ei ole

suuri sana.

Jää joskus hampaankoloon.

Mätänemään

tai kutemaan.

 

(Teemu Mäki)