Alasdair MacIntyre esittää teoksessaan Hyveiden jäljillä (Gaudeamus, 2004; alkuteos After Virtue: A Study in Moral Theory, 1981) kritiikkiä David Humen esittämää näkemystä kohtaan siitä, että tosiasioista ei voi johtaa arvoja ("No ought from is").
Tarkemmin Humen väitteen voisi ilmaista niin, että mikään kokoelma tosiasiaväitteitä ei sisällä itsessään arvoja. Tai vielä tarkemmin: velvoittavia arvoväitteitä. Tässä MacIntyre:
 
"Sellaisista tosiasioita koskevista faktuaalisista premisseistä kuin "Tuo kello ei ole toimintavarma ja näyttää aikaa hyvin epäsäännöllisesti " ja "Tuo kello on liian painava ollakseen helposti kuljetettavissa mukana" voidaan pätevästi johtaa arvottava johtopäätös "Tuo kello on huono kello"." (81, 2004)
 
Jotta näin olisi, pitää ensiksi määritellä mikä on kello ja mikä on hyvä kello. Jos jokin ei ole kello tai hyvä kello, tämä tarkoittaa joidenkin ominaisuuksien puutetta/+ylipursoa ja on itseasiassa deonttinen määritelmä - (hyvän) kellon välttämättömien ominaispiirteiden ilmenemistä/ei-ilmenemistä koskeva - eikä sillä ole mitään tekemistä arvojen kanssa. (Vrt. ollakseen simpanssi, olion pitää omata simpanssille kuuluva DNA.). (Kappaleen ensimmäisessä lauseessa esiintyvä sana "pitää" kuvaa asioiden tiloja (ollakseen jotakin olion pitää...) eikä ole arvottava)
 
 
 
"Kun moraalisuudesta katoaa ajatus, että ihmisellä olisi joitakin olemuksellisia päämääriä tai tehtäviä, ei moraalisia arvostelmia voida enää pätevästi ja mielekkäästi pitää faktuaalisina väitteinä."
(83, 2004)
 
Tuota ajatusta vastaan minulla ei ole mitään, mutta miten nämä päämäärät voidaan ympäristöstä havaita tai niihin järkeilyn avulla tulla?
Itse uskon olevan aidosti arvokkaita päämääriä, jotka voidaan löytää, mutta niitä ei ikinä voi loogisesti todistaa - ja näin ollen pitää faktuaalisina väitteinä, kuten vaikka analyyttisen geometrian väitteitä (euklidinen-epäeuklidinen -argumentti ei muuta tätä, koska aikanaan tieteellisten käsitysten peruste oli kuitenkin empiriassa ja järjessä, mikä yhdistelmä ei ole (ehkä valitettavasti) eettisissä arvostelmissa riittävä. Se, että pitää arvoja eri kategoriassa kuin tosiasioita - ja vaikka joskus kävisi niinkin, että arvot todistettaisiin tosiasioiksi - ei kerro arvojen merkityksestä tälle yksilölle vielä mitään. Arvot ovat eri asia kuin matematiikka, paljon epäeksaktimpi mutta paljon tärkeämpi
osa elämää (esittämäni arvolause).) 
 
Moraalilauseissa esim. "ollakseen hyvä ihminen" tämän olion täytyy täyttää tietyt "hyvälle ihmiselle" kuuluvat ominaisuudet. Mutta määritelmä sille mikä on "hyvä ihminen" on itsessään arvolause, ei mitään sellaista joka suoraan voidaan johtaa luonnossa ilmenevistä tosiasioista (esim. se, mikä on evoluution kannalta hyödyllistä on eräs tosiasia/hypoteesi, ei itsessään mikään hyvä asia). Kuten huomataan termin "hyvä" käyttö on edellisessä esimerkissä arvottava toisin kuin funktionaalisisuutta kuvaavissa väitteissä (ollakseen hyvä X täytyy täyttää tietyt ehdot). Viime kädessä funktionaaliseenkin sisältyy yleensä aina arvottava väite (joka ilmenee vain käsitteen dekonstruoinnissa), mutta olennaisinta on että jonkin premissikokoelman jo täytyttyä (olkoon premissit luonteeltaan arvottavia tai puhtaita tosiasioita) näistä premisseistä johtelu on aina puhtaan mekaanista.
 
Tietenkin määritelmä sille mikä on hyvä kello on yleensä itsessään tietyn arvokehyksen pohjalta tehty päätelmä. Ei sinällään mielivaltainen, mutta arvoista - ei pelkästään tosiasioista - käsin tehty päätelmä. Esimerkiksi tarkan ajan näyttäminen voi olla eräs hyvän kellon ominaisuuksista, mutta se että kellon pitäisi näyttää tarkkaa aikaa, on itsessään arvolause eikä neutraali tosiasia - mutta vain niin kauan kun tämä ei kuvaile sinänsä faktuaalisten kellojen ominaisuuksia (jolloin pitäisi -lause ei ole arvottava vaan deonttinen). Kuten lienee selvää, deonttiset määritelmät eivät ota kantaa määritelmien syntyprosessiin.
 
 
 
Linkit