Aiempi tekstini ulkomaisista elokuvista on täällä

 

Aiempi tekstini, 30 suomalaista elokuvaa on täällä.
Listani on elokuvasivistykseni rajallisuudesta johtuen hyvin angloamerikkalainen. Periaate on yksi elokuva/yksi ohjaaja, ja yhdestä elokuvasarjasta vain yksi elokuva, siksi mm. Medusa/Jason Bourne -elokuvia ei ole kuin yksi. Osan huippuelokuvista jätän listaamatta, vaikka saattaisi olla ohjaajan paraskin teos. Joku Kummisedistä ehkä kuuluisi listalle, mutta niiden näkemisestä on liian kauan aikaa, että ottaisin jonkun niistä listalle. Mm. John Woo puuttuu listalta, listalle kuuluisi myös todennäköisesti Alejandro Amenábarin Meri sisälläni (Mar adentro, 2004).  Almodóvarista olen tykännyt, mutta koskaan hän ei ole kuitenkaan kunnolla kolahtanut. Takeshi Kitano olisi saattanut mahtua myöskin listalle, jos hänen leffansa olisivat tuoreessa muistissa. 
 
 
Paul Morrissey: Mafia skidi (Spike of Bensonhurst/Mafia Kid Throw Back, 1988). Tämä kulttileffa on ehkä kaikkein aikojen paras komedia. Italoiskelmän parhaimmisto soundtrackina. Ei ole julkaistu tietääkseni bluray- tai dvd-tallenteena. Mulla on vielä videonauhuri ja omistan tämän leffan VHS-kasettina.
Kimberly Peirce: Boys Don´t Cry (Boys Don´t Cry, 1999) Brandon Teenan elämään ja kuolemaan perustuva elokuva on järkyttävä ja saa samalla aikaan vihan aallon. Hilary Swank tekee hienon roolin.
Alfred Hitchcock: Takaikkuna (Rear Window, 1954). Edelleen viihdyttävä elokuva, on oma Hitchcock-suosikkini.
Victor Fleming: Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz, 1939). Judy Garland näyttelee hyvin ja laulaa kauniisti tässä sadunomaisessa elokuvassa.
Peter Bogdanovich: Naamio (Mask, 1985). Liikuttava tarina perustuu vakavaa sairautta sairastaneen Rocky Dennisin elämäntarinaan. Sairaus vaikuttaa draamaattisesti kasvojen luustoon. Elokuva on hyvin koskettava ja loppu traaginen, ehkä kauniskin.
David Cronenberg: The Dead Zone - viimeinen yhteys (The Dead Zone, 1983). Christopher Walken tekee elämänsä roolin elokuvassa, jossa hänen roolihahmonsa saa onnettomuuden seurauksena  selvänäkökyvyn. Tulevaisuus ei ole kuitenkaan ennalta määrätty, tulevaisuuteen voi vaikuttaa omilla teoillaan. Erinomainen elokuva perustuu Kingin teokseen.
Larry Clark: Kids - tämän päivän lapsia (Kids,1995) Rankka kuvaus täysin vastuuttomasta teini-ikäisestä aidsin levittäjästä ja hänen ääliökavereistaan, jotka ovat kunnon kusipäämulkkuja. Erittäin hyvä elokuva, päähenkilöt etovat.
Tony Scott: Koston liekki (Man on Fire, 2004) Denzel Washington panee tuulemaan tässä väkivaltaisessa toimintaelokuvassa.
John Ford: Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) Hyvää näyttelijätyötä ja historiankuvausta. Mielenkiintoinen aihe ja hieno toteutus. Erinomainen.
George Stevens: Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Parhaita lännenelokuvia koskaan. Hiljainen mies näyttää hyvyyteen pohjautuvan taistelutahtonsa ja -kykynsä, kun tilanne on tiukka. Alan Ladd roolissaan Shanena enemmän kuin loistaa.
Stanley Kubrick: Hohto (The Shining, 1980). Kubrickissa on aina joku vastustanut minua. Mutta laitetaan elokuva listalle pelkästään lopun takia ja toisaalta Jack Nicholsonin roolisuorituksen vuoksi. 2001: Avaruusseikkailusta on liikaa aikaa, että voisin arvioida sen suhdetta Hohtoon.
David Fincher: Fight Club (Fight Club, 1999). Yksi väärinymmärretyimmistä elokuvista koskaan. Kulttuurievoluutio kulkee paljon metsästäjäkeräilijägeeneillä varustettua nykyihmistäkin edellä. Joukkosuggestiota, järjetöntä väkivaltaa (alun tappelukerho on ideana toisaalta ainakin joillekin ihan hyvä ajatus). Perustuu Chuck Palahniukin erinomaiseen romaaniin.
James Cameron: Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day, 1991). Eräs nuoruuden suosikkielokuvista. Toiminta, musiikki ja tarina kantaa edelleen.
Amy Heckerling: Kuumat kinkut/Kuumat kimmat (Fast Times at Ridgemont High, 1982). Kolahti lujaa, kun näin tämän 15-vuotiaana; ehkei kolahda enää aivan samalla tapaa tämä elokuva. Kuuluu silti listalle. Perustuu Cameron Crowen kirjoitukseen vuodelta 1981 kokemuksistaan(?) high schoolista.
Gary David Goldberg: Isät ja pojat/Isä (Dad, 1989). William Whartonin upean romaanin elokuvasovitus ei häviä kirjalle pätkääkään. Upea, sympaattinen elokuva. Ja toisin kuin eräät ovat sanoneet, tästä on turha sentimentaalisuus kaukana.
Godfrey Reggio: Koyaanisqatsi (Koyaanisqatsi, 1982). Vaikuttava, eräänlainen dokumentti, alkaa hitaasti. Upea elokuva. En osaa sanoa tässä ja nyt muuta.
Simon Wincer: Harley Davidson ja Marlboro Mies (Harley Davidson and the Marlboro Man, 1991). Tätä b-elokuvaa ei toinen pääosan esittäjä Mickey Rourke arvostanut. Kolahti lujaa teinipojalle, joka mopedillaan elokuvateatteriin matkaten näki tämän huippuleffan - kyllä, pysyn näkemyksessäni! - ensi-iltaviikonlopulla joulukuussa 1991.
Kathryn Bigelow: Myrskyn ratsastajat (Point Break, 1991). Tämä toimintaleffa on eräs 90-luvun suosikeistani. Rytmi on komea ja toimintaa riittää. Loppu on kaunis ja päättyy Rattin parhaaseen biisiin Nobody Rides For Free.
Bertrand Tavernier: Auringonpimennys (Coup de torchon, 1981). Philippe Noiret tekee hienon roolin Jim Thompsonin ehkä parhaan teoksen Pottsville 1280 onnistuneessa filmatisoinnissa. Aki Kaurismäki kiitteli elokuvaa tuoreeltaa 80-luvun alun Filmihullussa.
Alan Parker: Keskiyön pikajuna (Midnight Express, 1978). Oliver Stone teki käsikirjoituksen Billy Hayesin tosikokemuksiin turkkilaisvankilassa. Hyvin karu elokuva, järjenlähtö on monella lähellä ja joku taitaa sen menettääkin. Loppu on kaunis ja kohottava. Jos olisin uskonnollinen, liittäisin tähän jonkin kommentin aiheesta.
Julian Schabel: Perhonen lasikuvussa (Le schaphandre et le papillon, 2007). Elle-lehden päätoimittajan Jean-Dominigue Baubyn järkyttävästi, yhtäkkiä alkaneen loukkuhalvauksen (locked-in -oireyhtymä) traaginen kuvaus.
Stephan Elliott: Priscilla - aavikon kuningatar (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert, 1994). Abban ja monen gay anthemen tahdissa kulkeva australialainen queer-elokuva saa paikoin traagisiakin sävyjä. Silti ennemmin hyvän kuin pahan mielen elokuva.
Siu-Tung Ching. Terracottasoturi (Qin yong, 1989). Tätä en ole nähnyt vuosikymmeniin, mutta elokuva jätti niin pysyvän jäljen, joten sen paikka on ehdottomasti listalla.
Abel Ferrara: Armoton kaupunki (Fear City, 1984). Tämä kulttileffa kolahtaa minuun paremmin kuin sinänsä ansiokas Paha poliisi. Loppu, katutappelu riivatun ex-nyrkkeilijän ja psykopaattikaratekan välillä on syy katsoa tällaisia elokuvia. Mutta tämä elokuva on syvempi kuin mikään van Dammen tai Bruce Leen leffa, vaikka pääosan esittäjät jäävätkin kamppailutaidoissa selkeästi alemmas.
Randal Kleiser: Avaruuden sankari (Flight of the Navigator, 1986). Jotenkin tämä komedian ja draaman sekoitus vain kolahti.