”Voin tietenkin aina yrittää toimia niin hyvin kuin minun pitäisi. Kuten liikenteessä asetamme promillerajan rattijuopumukselle, asetamme jonkin euromääräisen ylärajan antamallemme kehitysavulle (sekä yksilöinä että yhteisönä) ja toimimme sitten tämän rajan mukaisesti. Mutta jälleen olisi turhaa teeskennellä, että jokin äärellinen summa olisi riittävä, ”moraalisesti oikea”. Mikään ei riitä.”   (Sami Pihlström)

 

 

 

Otteet Sami Pihlströmin teoksen Elämän ongelma: filosofian eettinen ydin (2010, Eurooppalaisen filosofian seura) luvusta 12 Syyllinen ihminen markkinavoimien tuolla puolen: Miksi moraali ei ole kaupan? (s. 181-200), joka perustuu Pihlströmin artikkeleihin Kanava-lehdessä 3/2001 ja Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2002, joista jälkimmäinen perustui Edistyksen Päivillä Helsingissä lokakuussa 2002 pidettyyn esitelmään.

 

”Kärsimyksessä, kuten elämässä, ei ole tarkoitusta tai merkitystä; se ei jalosta meitä. Se on mykkää ja mykistävää kuin elämä itse.” (Sami Pihlström, 2010, 199)

 

”Moraalisina ajattelijoina emme voi pitää viattomia uhreja – emme liikenteessä emmekä missään muussakaan inhimillisessä käytännössä – hintana mistään niiden avulla hankitusta hyvästä, emme ainakaan missään sanan ”hinta” normaalissa mielessä. Tämä yksinkertainen seikka erottaa moraalisen ajattelun taloudellisesta ajattelusta. Hinta on oikeutettu korvaus jostakin kaupankäynnin yhteydessä saatavasta tavarasta tai muusta tarpeellisesta asiasta.” (2010, 183)

 

”Moraalista ajatteluamme määrittää näkemys, jonka mukaan ihmishenki ei taloudellisessa mielessä vertaudu mihinkään. Sillä ei ole vaihtoarvoa, ei hintaa.” (2010, 184)

 

”Jos suhtaudumme vakavasti ihmisarvon taloudelliseen mittaamattomuuteen (eli sen mittaamattomuuteen ylipäänsä, koska rahallahan voidaan mitata kaikkea, mitä ylipäänsä voidaan mitata), emme voi sanoa, että olisi eettisesti arvokkaampaa säästää tuhannen tai miljoonan ihmisen henki kuin yhden – emmekä tietenkään voi sanoa päinvastoinkaan… Mikään yhteinen hyvä ei oikeuta yhdenkään viattoman ihmisen uhraamista.” (2010, 184)

 

”Jokainen poliittinen ratkaisu, joka teeskentelee pyrkivänsä oikeudenmukaisuuteen moraalisessa mielessä ja on samalla valmis uhraamaan viattomia, on uskoakseni juuri tätä – teeskentelyä.” (2010, 184)

 

”Elämämme on rikkonaista ja epäpuhdasta, viattomia tappavaa, olivatpa tarkoituksemme kuinka hyviä tahansa ja olivatpa yhteiset sopimuksemme ja normimme millaisia tahansa. Se, että minun on yritettävä käyttäytyä liikenteessä niin varovasti kuin mahdollista välttääkseni tappamasta toisia tai itseäni, ja se, että minun on yritettävä auttaa itseäni huonommassa asemassa eläviä, kuten kehitysmaiden nälkäänäkeviä, ovat moraalisia itsestäänselvyyksiä. Ne kuitenkin kätkevät ongelman ytimen, yksilön eettisen vastuun äärettömyyden – sen, etten koskaan voi kokonaan täyttää moraalista velvollisuuttani vaan joudun osallistumaan viattomien uhraamiseen. Jos väitän tehneeni oikein tai täyttäneeni velvollisuuteni toimittuani jossakin tietyssä tilanteessa jollakin tietyllä tavalla, teeskentelen. Juuri näillä kohdin moraalin luonnetta koskeva kysymyksenasettelumme palaa takaisin kirjan lähtökohtaan, elämän ongelmaan. Moraalissa on pelissä yksinkertaisesti elämän merkitys.” (2010, 185)

 

”Voin tietenkin aina yrittää toimia niin hyvin kuin minun pitäisi. Kuten liikenteessä asetamme promillerajan rattijuopumukselle, asetamme jonkin euromääräisen ylärajan antamallemme kehitysavulle (sekä yksilöinä että yhteisönä) ja toimimme sitten tämän rajan mukaisesti. Mutta jälleen olisi turhaa teeskennellä, että jokin äärellinen summa olisi riittävä, ”moraalisesti oikea”. Mikään ei riitä.” (2010, 185-186)

 

”Jälleen haluan välttää naiiviutta. Ymmärrän, että vaikka antaisin hädänalaisille kaiken ja lakkaisin itse olemasta, juuri mikään ei maailmassa muuttuisi. Liikennekuolematkaan eivät vähenisi, jos minä lakkaisin liikkumasta, eikä terveydenhuollon taloudellinen kurimus hellittäisi, vaikka minä antaisin paikkani leikkausjonossa jollekulle toiselle. Mutta minun (tai kenenkään muun) ei pidä kuvitella, että teen moraalisesti oikein antamalla X euroa kehitysapuun tai äänestämällä sellaista kansanedustajaehdokasta, joka lupaa antaa Y euroa terveydenhuollon kehittämiseen. Eikä minun myöskään pidä kuvitella, että jokin moraalifilosofinen teoria voisi ratkaista tällaisia oikeaa ja väärää koskevia kysymyksiä.” (2010, 186)

 

”Moraalisen näkökulman keskeisin erityispiirre, sen ”ylivertaisuus” – se, että moraalin tulee olla (eikä se moraalina pysyäkseen voi olla olematta) ihmiselle kaikkein tärkeintä, tärkeämpää kuin mikään muu, esimerkiksi talous, kansakunnan etu tai oma hyvinvointi – on aivan liian helppo unohtaa. Tästä piirteestä muistuttaminen ei kuitenkaan ole neutraali metaeettinen väite sanan ”moraali” käyttötavoista kielessämme vaan moraalinen väite, jonka esittäminen on samalla moraalin kaupankäynniksi banalisoivien ajattelutapojen paheksumista.” (2010, 187)

 

”…Myös William James esitti yleistä hyvinvointia korostavien utilitaristien moraaliteorioiden vastaisesti, että viattomien uhraaminen on yksinkertaisesti väärin: vaikka koko maailman onnellisuus voitaisiin taata siten, että ”yksi kadotettu sielu” asetettaisiin kärsimään ikuisia tuskia, meidän olisi kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä moista kauppaa. Tämä teema toistuu tiheästi myös taiteessa ja kirjallisuudessa, etenkin Dostojevskin tuotannossa.” (2010, 188)

 

”Mutta teemme koko ajan kauppoja kadotettujen sielujen kustannuksella… Osallistumme elämään, jossa viattomia uhrataan. Käymme kauppaa toisten hengellä pelkästään hengittämällä ilmaa, josta itse elämme. Ja tuskin edes välitämme siitä, että elämämme on tästä syystä moraalisesti sietämätöntä.” (2010, 188)

 

Sivulla 189 Pihlström kritisoi Maija-Riitta Ollilan teoksessa Erheitä ja virheitä esittämää näkemystä kohtaan (”vaikka etiikka on ”hallitseva kuningatar” parhaassa mahdollisessa maailmassa, meidän maailmassamme ”moraaliset näkökohdat joutuvat neuvotteluun monien muiden arvoalueiden kanssa” (Ollila 2002, 154))

korostaen, että ”Moraaliset näkökohdat eivät voi joutua ”neuvotteluun” minkään muiden arvoalueiden kanssa. Jos ne joutuvat, ne eivät ole enää moraalisia näkökohtia.” (2010, 189)

 

 

Sivuilla 192-193 Pihlström antaa äänen Dostojevskin Ivan Fedorovitš Karamazoville:

Minä en ole tunnustamatta Jumalaa, huomaa se, mutta Hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa, minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Huomautan: siitä olen vakuuttunut kuin pieni lapsi, että kärsimykset lakkaavat ja tasoittuvat, että inhimillisten vastakohtien alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen inhimillisen järjen inhottavat sepustukset, ja vihdoin että maailmanlopussa, iäisen harmonian hetkellä tapahtuu ja ilmaantuu jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää haihduttamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että voidaan ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki mitä ihmisille on tapahtunut, - tulkoon, tulkoon kaikki tuo, ilmaantukoon, mutta minä en tunnusta sitä enkä halua tunnustaa! (Karamazovin veljekset, 335.)

 

Pihlström jatkaa sivuilla 193-194:

”Jos pahan ongelmaan vastataan – kuten monet ”teodikeaa” etsineet ajattelijat ovat pyrkineet siihen vastaamaan – huomauttamalla, että ihmisen on tunnettava pahuus ja kyettävä tekemään pahaa voidakseen elää aidosti vapaan ja vastuullisen ihmisen elämää (ja voidakseen myös tehdä hyvää) tai että ihminen ”ei voisi olla maan päällä”, ellei hän ”olisi tullut tuntemaan hyvää ja pahaa”, törmätään jälleen Ivan Karamazovin vastaansanomattomaan ihmettelyyn: ”Miksi on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Koko maailman tietämys ei ole silloin sen arvoinen, koska sen hintana ovat […] lapsukaisen kyyneleet […]” (345). Juuri ”lapsukaisen kyyneleet”, viattoman kärsimys, pitäisi voida sovittaa, mutta tämä on mahdotonta: ”jos lasten kärsimyksillä täytetään se kärsimysten summa mikä on välttämätön totuuden ostamiseksi, niin vakuutan edeltä käsin ettei koko totuus ole sellaisen hinnan arvoinen” (349), Ivan sanoo ja jatkaa:

 

Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi [viattoman kärsimyksen aiheuttajalle]? Harmoniaa minä en tahdo, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen suuttumukseni vaikka olisin väärässäkin. Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta pääsymaksua. Sen vuoksi minä palautan oman pääsylippuni takaisin. […] En ole tunnustamatta Jumalaa, […] minä vain mitä kunnioittavimmin palautan Hänelle pääsylippuni. (350)

 

Pihlström jatkaa:

”Vaikka Dostojevski itsekin edellä siteeratuissa katkelmissa turvautuu taloudellisiin metaforiin, kuten ”hinta” ja ”pääsylippu”, syyllisyyden käsitteen perustavuus voidaan tulkita niin, että pidetään kaikkea puhetta ”ostamisesta”, ”lunastamisesta” tai ”hinnan” maksamisesta käsitteen pohjimmaisen moraalisen luonteen vääristämisenä ja banalisointina. Ei ihmistä voida ostaa syyllisyydestä vapaaksi – ei yksilöä eikä ihmiskuntaa kokonaisuudessaan. Mikään hinta ei oikeuta sitä kärsimystä, joka näin ostettaisiin hyväksyttäväksi. Kun Dostojevski muistuttaa ihmisen syyllisyydestä – minun syyllisyydestäni – kaikkien muiden edessä, hänen muistutuksensa voidaan tulkita ankaraksi tuomioksi sille ostamisen ja myymisen

kulttuurille, joka ”edistyneessä” maailmassamme näyttää tunkeutuvan kaikkialle, myös ihmisten välisten eettisten suhteiden ytimeen. Moraali, joka kiteytyy syyllisyyden käsitteeseen, ei ole ostamista ja myymistä – se ei yksinkertaisesti ole kaupan. Jos se vesittyy taloudellisen toiminnan välineeksi, vaikkapa vain metaforisesti, se ei ole enää aitoa moraalia. Eikä moraali ole enää moraalia, vaikka siitä tehtäisiin uskonnollisesti ymmärretyn ostamisen ja myymisen väline: jos yritän vain pelastaa sielun olemalla hyvä, en toimi moraalisesti enkä edes ymmärrä, mitä moraali on. Moraalin vaatimus on ehdoton, seurasipa siitä minulle (tai toimintani kohteille) mitä tahansa.” (2010, 194-195)

”Hinnan, mittaamisen, kvantitatiivisen arvioinnin kielipeli ei näin ollen yksinkertaisesti sovellu moraalin kielipeliksi.” (2010, 195)

 

”Mikäli esittämäni huomiot ovat oikeansuuntaisia – enkä ymmärrä, kuinka kukaan esimerkiksi Dostojevskin tuotannosta vakuuttunut voisi pitää niitä aivan väärinä – on muun muassa todettava, että utilitarismi yleisenä moraaliteoriana on epäonnistunut. Se ei yksinkertaisesti ole teoria moraalista. Samoin on suhtauduttava suurin varauksin nykyisin suosittuun ”soveltavaan etiikkaan”. Moraalin ehdottomat vaatimukset asettuvat meille vaatimuksiksi ainutkertaisissa inhimillisen elämän tilanteissa, joihin ei voida soveltaa yleisiä teorioita. Utilitaristit ja soveltavat eetikot kuljettavat rationaalisen argumentaation ja kvantitatiivisen arvioinnin käsitteistöä alueella, jolla ne eivät ole kotonaan – olkoonkin, että he ovat usein ikään kuin väärin keinoin tarttuneet oikeisiin, moraalisesti kipeisiin kysymyksiin.” (2010, 195)

 

Pihlström kommentoi vielä seuraavassa Ollilaa (2002, 279, vrt. myös 359, ja 2002, 236)

”Palaan vielä lyhyesti edellä lainaamani Maija-Riitta Ollilan teokseen. ”Miksi pitäisi olla moraalinen?”, hän kysyy ja lisää, että kysymys on ”kaikessa viattomuudessa moraalikeskustelun syvimpiä”. Edellä sanottu voidaan tiivistää myös toteamalla, että tämä kysymys ei missään tapauksessa ole viaton. Sen syvällisyys on pikemminkin sen viattomuuden näennäisyydessä, siinä, ettei kysymykseen voida moraalikeskustelussa mielekkäästi vastata. Moraalin ulkopuolelle astuu se, joka tämän kysymyksen esittää tai joka siihen ryhtyy vastaamaan. Mikään vastaus kysymykseen ”miksi” ei voi olla moraalisessa mielessä hyväksyttävä, koska vastauksen esittäminen edellyttäisi, että olisi jotakin moraalia perustavampaa, jonka nojalla moraaliin sitoutuminen oikeutettaisiin tai tehtäisiin rationaaliseksi (tai – moraalin irvikuvassa – taloudellisesti kannattavaksi). Juuri sinä hetkenä, jona näin tehdään, astutaan ulos moraalista. Moraali voi velvoittaa vain itsensä vuoksi, ainoastaan siksi, että se on perustavin kaikista niistä näkökulmista, jotka voimme valita maailmaan tai omaan elämäämme. (Ellei se olisi perustavin, olisi outoa nimittää sitä moraaliksi.) Juuri tähän syyllisyyden kategorian perimmäisyys ja vääryyden totaalisen sovittamisen mahdottomuus viittaavat: moraalin ylivertaisuuteen, siihen, ettei mikään moraalia tärkeämpi voi tehdä moraalia oikeutetuksi tai rationaaliseksi. Tämä on sekä käsitteellinen että eettinen huomio – eivätkä nämä kaksi lopultakaan ole kovin kaukana toisistaan.” (2010, 196)

 

Pihlström päättää tekstinsä kappaleeseen ”Elämä jatkuu”:

Moraalinen tilanteemme on paradoksaalinen. Yhtäältä meidän on järjellisinä, tiedostavana ja tuntevina olentoina mahdollista ymmärtää, että moraali on elämämme tärkein asia, ehkä jopa ainoa todella merkityksellinen asia. Jos kovasti yritämme, kykenemme käsittämään, että vain hyvyyttä (eikä mitään muuta) voimme tavoitella sen itsensä vuoksi, tarvitsematta ulkoisia päämääriä tai moraalista riippumattomia perusteluja pyrkimykselle olla hyvä.

…Ja samalla, kuten olemme nähneet, jäämme aina äärettömän kauas moraalisesta hyvästä ja siitä, miten meidän pitäisi elämämme elää. Olemme äärellisiä olentoja. Se, mikä on meille kaikkein tärkeintä, jää tavoittamattomaksi. Miten reagoimme traagiseen paradoksiimme? Ehkä havahdumme hetkeksi ja kirjoitamme moraalifilosofisen puheenvuoron, tämän kirjan kaltaisen. Ehkä katsomme seuraavaa hyväntekijämiljonäärin haastattelua hieman aiempaa kriittisemmin (ja itsekriittisemmin) silmin. Ehkä luemme uudelleen kertomuksen lesken rovosta. Ja sitten palaamme arkeen, kiireiseen teknis-taloudelliseen maailmaamme, kuvitellen, että kaikki on hyvin.” (2010, 199-200)