Tiedän sisimmässäni, että minun ja muun maailman välillä on syvä juopa. Se ei välttämättä näy jokapäiväisessä elämässä. Pakenen: urheilen, katson televisiota, kuuntelen musiikkia, puhun ihmisten kanssa niitä näitä, katson YouTubesta videoita miten saan kuormitettua parhaiten jotakin lihasryhmää (joka lopulta on täysin yhdentekevä aihe, ainakin jos ihminen omistaa tälle elämänsä; toki vielä pahempi vaihtoehto on esimerkiksi rikollisuus).

Hiljaista sotaa käyn mielessäni. Tunnen empatiaa ihmisiä kohtaan ja ainakin lievästi järkytyn joidenkin ihmisten onnettomuuksista ja kuolemista. Yhteistä rajapintaa on suuri osa, se on toki totta. Ihminen on ihminen, eikä tämä ole pelkkä tautologia. Mutta samalla minun ja maailman välillä on syvä juopa.