Olen vastikään aloitellut Esa Saarisen tuoretta teosta E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta ja ajattelun ajattelusta (WSOY, 2022). Esa Saarinen on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ajattelija. Koska tykkään toistaa itseäni lainaan alla kirjoitustani 2000-luvun alkuvuosilta. Kirjoitus lienee samalla naiivi, mutta kuitenkin jotakin olennaista tavoittava.
Esa Saarinen vei uskoni avioliittoon kesällä 1992. Olin kuudentoista ja Esa Saarinen kertoi Anna-lehdessä (vai oliko se Me Naiset?) rakkaudestaan vaimoaan Pipsa Pallasvesaa kohtaan: "Valinta tehdään uudelleen joka päivä.".
Hätkähdin. Hetkeä myöhemmin mieleeni palautui kohta avioliittokaavasta. "Tahdotko rakastaa...?" ja yleisin vastaus siihen ("Tahdon./!").
Avioliitto mureni siihen.
Myöhemmin samaisena vuonna keskustelin juuri avioliiton auvoiseen satamaan uineen nuoren henkilön kanssa. Esitin tuoreen näkemykseni. Hän ei yhtynyt siihen.
Sanoi "on siinä muutakin kuin tahto". Niin, myönsin; mutta sitä muuta ei voi taata.
Kolmikymppisen ensisynnyttäjän maailma on ainakin paikoin radikaalisti eri kuin kuusitoistavuotiaan romantikon. Kolmikymppisenä, elämälle vielä uutena, mutta kuusitoistavuotiaaseen verrattuna kuitenkin kokeneena ja ennen kaikkea kypsänä. Sisäänpäin itsekseen nauraen tai hiljaisesti huvittuen murrosikäisen "kapinallisuuden" niin ennalta arvattavasta luonnonvakiomaisesta luonteesta.
Isonsiskonasenteena loivassa kulmassa alaspäin katsoen, mutta silti seesteisesti hyväksyen ja ymmärtäen puberteettivaiheen kapinan ja ehdottomuuden kuuluvan yksilön välttämättömään, vitaaliseen kasvuun. Jonka on tultava. Ja kuusitoista on siihen täydellinen ikä.
Edellinen ei ollut missään nimessä normatiivista. Esa Saarisen viitoittaman tien kulkeminen sitä toki on. Joten palatkaamme aiheeseen eli avioliittolupauksen moraaliin.
Rakastat nyt, etkä tiedä onko näin sekunnin päästä. Ehkä nyt sekunti on kulunut ja sanot: TIESIN.
Olet oikeassa jos tieto on sitä mitä ovat todennäköisyydet V5:ssä tai pitkävedossa.
Mutta tieto ei ole sitä. No, ehkä pelkkä tahto riittää.
Eli: minä voin (tai kuka tahansa voi) mennä kadulle, valita tai arpoa kohteen ja kysyä: "Tahdotko rakastaa minua loppuun asti ja näin ollen uida kanssani avioliiton auvoon?". Vastaus kysymykseen – jos se ylipäänsä tulee – ei ole olennainen (oli se sitten potku kiveksille, vaivautuneisuuteen sekoittunut pelonhäivähdys tai ylenkatsova, mutta ymmärtävä isonsiskonasenne tai mikä tahansa).
Nyt voin todeta: vuonna 1992 en ollut kuullut idiomeista. Saati poliittisista idiomeista.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.