”Andre on valittu. Siksi isäni kiinnittää suurimman osan huomiostaan minuun. Olen Agassin klaanin viimeinen ja paras toivo. Joskus pidän isäni ylimääräisestä huomiosta, joskus olisin mieluummin näkymätön, koska isäni voi olla pelottava. Isäni tekee juttuja.

 Esimerkiksi hän pistää usein peukalon ja etusormen sieraimeensa ja valmistautuen kyyneleet nostattavaan kipuun vetää ulos paksun tukun mustia nenäkarvoja. Sillä tavoin hän hoitaa ulkomuotoaan. Samassa hengessä hän ajaa leukansa ilman saippuaa tai partavaahtoa. Hän yksinkertaisesti hinkkaa kertakäyttöistä partahöylää ylös ja alas pitkin kuivia poskiaan ja leukaansa, raastaa nahkaansa ja antaa sitten veren pisaroida kasvoiltaan kunnes se tyrehtyy.

 Kun isäni on rasittunut tai hämmentynyt, hän tuijottaa usein tyhjyyteen ja mutisee: Rakastan sinua, Margaret. Eräänä päivänä kysyn äidiltäni: Kenelle isukki puhuu? Kuka on Margaret.

 Äitini vastaa, että kun isäni oli minun ikäiseni, hän oli luistelemassa lammen jäällä ja jää murtui. Hän putosi jään läpi ja hukkui – lakkasi hengittämästä pitkäksi aikaa. Hänet kiskoi vedestä ja elvytti nainen nimeltään Margaret. Isäni ei ollut nähnyt häntä koskaan aiemmin, eikä enää koskaan nähnyt häntä uudestaan. Mutta aina silloin tällöin hän näkee Margaretin mielessään ja puhuu tälle ja kiittää tätä kaikkein hellimmällä äänellään. Isä sanoo, että tämä näky Margaretista tulee hänelle kuin kohtaus. Hän ei tajua mitään sen aikana, ja hänellä on vain hämärä muisto siitä jälkeenpäin.

 Isäni on väkivaltainen mies luonteeltaan ja on aina valmistautumassa taisteluun. Hän varjonyrkkeilee säännöllisesti. Hän pitää kirveenvartta autossaan. Hän ei koskaan lähde talosta ilman kourallista suolaa ja pippuria kummassakin taskussa siltä varalta, että joutuisi katutappeluun ja joutaisi sokaisemaan jonkun. Jotkin kiivaimmista taisteluistaan hän kuitenkin käy itsensä kanssa. Hänen niskansa on kroonisen jäykkä, ja hän oikoo ikuisesti niskaluitaan kääntelemällä ja nykimällä päätään vihaisesti. Kun se ei tepsi, hän ravistelee itseään kuin koira, viuhtoen päätään puolelta toiselle kunnes niskasta pääsee ääni kuin popcornin poksahdus. Kun sekään ei tehoa, hän turvautuu raskaaseen nyrkkeilysäkkiin, joka riippuu telineessä talomme ulkopuolella. Isäni nousee tuolille, ottaa nyrkkeilysäkin pois ja laittaa niskansa telineeseen. Sitten hän potkaisee tuolin pois ja pudottautuu kolmenkymmenen sentin verran alaspäin. Teline pysäyttää äkisti hänen liikevoimansa. Olin kuljeskelemassa talossa, kun näin ensimmäisen kerran hänen tekevän sitä. Nostin katseeni ja siinä oli isäni, potkaisemassa tuolia, riippumassa kaulastaan, kengät metrin verran maanpinnan yläpuolella. Olin aivan varma, että hän oli tappanut itsensä. Juoksin hysteerisesti hänen luokseen.

 Kun hän näki kauhistuneen ilmeeni, hän haukahti: Mikä helvetti sinua vaivaa?

 Useimmat taistelunsa hän kuitenkin käy muita vastaan, ja ne alkavat tyypillisesti ilman varoitusta, mitä odottamattomilla hetkillä. Esimerkiksi hänen nukkuessaan. Hän nyrkkeilee unissaan ja säännöllisesti rusikoi ja mukiloi nukkuvaa äitiäni. Samoin autossa. Isäni nauttii hyvin harvoista asioista enemmän kuin vihreällä diesel-Oldsmobilellaan ajamisesta laulaen kasiraitanauhurista kuuluvan Laura Braniganin mukana. Mutta jos joku toinen ajaa hänen edestään, jos joku toinen pysäyttää hänet tai ilmaisee harminsa siitä, että isäni saa hänet pysähtymään, kaikki pimenee.

 Olen eräänä päivänä isäni kyydissä, menossa Cambridgeen, kun hän joutuu huutokilpailuun toisen kuljettajan kanssa. Isäni pysäyttää autonsa, astuu ulos, käskee toisen miehen ulos omasta autostaan. Koska isälläni on kirveenvartensa kädessään, mies kieltäytyy. Isäni iskee kirveenvarrella hänen ajovalonsa ja takavalonsa mäsäksi. Lasinsirpaleita sinkoilee kaikkialle.

 Erään toisen kerran isäni ojentaa kätensä minun edestäni ja osoittaa pistoolillaan toista kuljettajaa. Hän pitelee asetta nenäni edessä. Minä tuijotan suoraan eteenpäin. En liikahdakaan. En tiedä, mitä väärää toinen kuljettaja on tehnyt, vain sen että kyseessä on verkkoon lyömisen autovastike. Tunnen isäni sormen kiristyvän liipaisimella. Sitten kuuluen toisen kuljettajan kiihdyttävän tiehensä perässään harvoin kuulemani ääni – isäni nauru. Hänestä se on huvittavaa. Sanon itselleni, että muistan tämän hetken – isäni nauramassa, pitelemässä asetta nenäni edessä – vaikka eläisin satavuotiaaksi.

 Kun hän pistää aseen takaisin hansikaslokeroon ja lähtee ajamaan, hän kääntyy puoleeni. Älä kerro äidille, hän sanoo.

 Minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän sanoo niin. Mitä äitini tekisi, vaikka kertoisimmekin hänelle? Hän ei koskaan sano poikkipuolista sanaa. Ajatteleeko isäni, että kerta se olisi ensimmäinenkin?

 Eräänä harvinaisena kesäpäivänä Vegasissa olen isäni kyydissä kun hän on hakemassa äitiä tämän toimistosta. Minä nousen seisomaan omassa päässäni istuinta, koikkelehdin ympäriinsä ja laulan. Isäni siirtyy vasemmalle kaistalle kääntyäkseen. Rekkakuski soittaa torvea isälle. Isäni ilmeisesti unohti näyttää suuntamerkkiä. Isäni näyttää rekkakuskille keskisormea. Hänen kätensä kohoaa niin nopeasti, että se melkein osuu kasvoihini. Rekkakuski karjaisee jotakin. Isäni päästää litanian kirouksia. Rekkakuski pysähtyy ja avaa ovensa. Isäni pysähtyy ja hyppää ulos.

 Ryömin takaistuimelle ja katselen takaikkunasta. Sataa yhä kovemmin. Isäni lähestyy rekkakuskia. Rekkakuski huitaisee häntä. Isäni kumartuu, torjuu iskun päälaellaan ja antaa salamannopean iskusarjan joka päättyy kohokoukkuun. Rekkakuski makaa kadulla. Hän on kuollut – olen varma siitä. Jos hän ei ole kuollut, hän kuolee pian, koska hän on keskellä tietä ja joku ajaa hänen ylitseen. Isäni palaa autoon ja me kaasutamme tiehemme. Pysyttelen takaistuimella ja katselen rekkakuskia takaikkunasta. Sade piiskaa hänen tiedottomia kasvojaan. Käännyn katsomaan isääni, joka mutisee itsekseen ja lyö iskusarjoja ohjauspyörään.”

(Andre Agassi, 2010, 50-53. Alkuteos Open. An Autobiography, 2009)

 

“Vihaan tennistä enemmän kuin koskaan – mutta itseäni vielä enemmän. sanon itselleni: Entä sitten, jos vihaat tennistä? Kuka siitä piittaa? Kaikki nuo ihmiset, kaikki nuo miljoonat jotka vihaavat siitä mitä tekevät elääkseen, tekevät sitä kuitenkin. Ehkä kysymys onkin siitä, että tekee sitä mitä vihaa, tekee sen hyvin ja iloisena. Sinä siis vihaat tennistä. Vihaat vain, niin paljon kuin haluat. Sinun on silti kunnioitettava sitä – ja itseäsi.

 Minä sanon: Okei, Brad. En ole vielä valmis lopettamaan, Minä olen mukana. Sano mitä minun on tehtävä, niin minä teen sen.” (Agassi, 2010, 337-338)

 

 

Brad Gilbertistä:

”Hänen pelinsä on omani vastakohta. Hän on kuin vanha autonrämä, muuttaa vauhtia, vaihtaa tahtia, harhauttaa ja juonii. Hänen taitonsa ovat rajalliset ja hän on siitä huomattavan ylpeä. Jos minä olen klassinen alisuorittaja, Brad on ylisuorittajan perikuva. Vastustajan kukistamisen asemesta hän mieluummin turhauttaa nämä, käyttää hyväkseen näiden puutteita.” (Agassi, 2010, 245-246)