tiistai, 4. syyskuu 2018

040918

 
 
Ei tullut tänä kesänä sitä paria markkaa maastavedosta. 200 kiloa ei tullut edes vyöllä, sen jälkeen tuli kyllä ilman vyötä 3x180 pysäytyksillä. No, ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa sitten. Ylimääräistä painoa olen kesän aikana kerryttänyt lahjakkaasti. Lahjoja nimenomaan tähän lajiin minulla on. Kuvio on ollut usein tämä, lihon parissa kuussa 10 kiloa. Paino jumittaa ja aikani sen kanssa tuskailen. Sitten saan otteen niskastani ja pudotan painon takaisin 2-3:ssa kuussa, viime vuosina siihen on mennyt kyllä enemmän aikaa. Paino-ongelmia on ollut pitkään. 2000-luvun alussa tosin pidin reilut kolme vuotta itseni käytännössä alle kympin rasvoissa. Treenasin keskimäärin tunnin ehkä puolitoista päivässä, punttia ja kamppailulajeja. Söin proteiinijauhetta, sekavihanneksia ja usein aamulla puuroa, siinäpä ne ruoat pääasiassa. Toisaalta ryyppäsin säännöllisesti, siitä ne puuttuvat kalorit.  Ehkä tämä nykyinen ylipainoni on pysyvää, aika näyttää. Mutta se siitä.
 
 
Osin lisämassan turvin tein viime perjantaina etukyykkyennätykseni, 130 kiloa hyvän uuden vyöni kanssa. Syvä etukyykky. Olen tuon nostanut aiemminkin huonommalla vyölläkin, mutta kyykky ei ollut niin syvä.
Vuoden eräs tavoite oli tehdä turkkilainen ylösnousu 28:lla kilolla. Se meni heinäkuussa vasemmalla ja oikealla kädellä. Tavoite saavutettu. Penkkidipissä 4x110. Painot alkavat olla siinä niin suuret, että ne on vaikea asetella reisille niin, etteivät polvet olisi vaarassa. Normidippiä olkapäät eivät kestä.
 
Treenimusiikista, nyt kuuntelen Pet Shop Boysia ja menee se treeneissäkin. Soittolistallani on viime aikoina ollut mm. Motörheadia. Mutta puhtaista treeniin sopivista levyistä - albumeista - on nostettava esiin Metallican debyytti Kill ´Em All ja Guns N´ Rosesin debyytti Appetite For Destruction (sivumennen on sanottava, että en pidä siitä levynkannesta, joka alunperin piti olla Appetiten kansi ja jonka levy-yhtiö Geffen fiksusti päätti olla ottamatta kanneksi).
 
Lukenut olen kaikkea joutavaa ja vähemmän joutavaa. Sami Pihlströmiä, Rolf Dobellia, Graham Priestin Logiikka-teoksen, Max Ryynäsen Elokuva, rakastettuni, Mika Nyyssölän Treeniatlaksen, Matti Salmisen teoksen Erno Paasilinnan kirjallinen elämä (Totean tähän Paasilinnan asemasta muuhun maailmaan, riita maailman kanssa erään myöhäisen kirjansa otsikkoon viitaten, vaikuttaa laajassa kuvassa pilkunnussinnalta. Mieleeni tulee jälleen Isaac Asimovin Säätiö-trilogiassa ollut tapaus: Kaksi nuorisojengiä on riidassa keskenään. Toinen jengi ajaa päänsä vasemman puolen kaljuksi, toinen jengi oikean. Ja se on keskinäisen yhteenoton, riidan ja väkivallankin peruste).
 
Pitäisi ehkä lukea John Miltonin Paradise Lost. Ehkä se on fatalistista paskaa, ehkä se on kaiken arvostuksensa ansainnut teos. Lue ja tiedä.
 
Leffoja olen taas katellut. B-leffoja ja ei niin B-leffoja. Tänä yönä voi olla, että taas on Rambon (2008) paikka.
 
 

lauantai, 18. elokuu 2018

Ilman Adolf Hitleriä emme olisi tässä

Ensiksi:

Mielestäni Adolf Hitler on ihmiskunnan historian pahimpia ihmisiä ja kärsimys, jota hän välittömästi ja välillisesti aiheutti on suunnatonta.

 

 

Hitlerin vaikutus maailmanhistoriaan on poikkeuksellisen suurta. Niin suurta, että ilman Hitleriä tuskin olisin syntynyt - tai sinä, joka tätä luet, olisit syntynyt. Sen lisäoletuksen teen, että olet syntynyt Suomessa ja jälkeen toisen maailmansodan. Nämä ovat mielestäni riittävät edellytykset väitteeseen, että ilman Hitleriä emme olisi tässä. Tai ilman Stalinia, Leniniä, Jeesus Kristusta, Muhammadia.

Nähdäkseni siinä ei ole ristiriitaa, että hyväksyy edelläolevan todeksi, pitää Hitlerin olemassaoloa - että hän oli ja eli - pahana asiana ja sitä, että itse elää, on syntynyt tähän hitlerinjälkeiseen maailmaan, hyvänä asiana.

 

 

.

tiistai, 31. heinäkuu 2018

Alfred R. Mele ja tahdonvapaus

"EEG:n alku, ensimmäinen puolikas, vastaa intentiota edeltävää tekijää eikä intentiota itseään." (Alfred R. Mele Libet´n kokeesta)

 

 

Alla ote kääntäjä Lauri Snellmanin esipuheesta (Mele 2016, 11-12) Alfred R. Melen teokseen Onko vapaa tahto illuusio? (2016, alkuteos A Dialogue on Free Will and Science, 2014). Mele jaottelee vapaan tahdon 92-, 95-, 98-oktaaniseen ja dieselvahvuiseen vapaaseen tahtoon.  Melen mukaan ihmisillä on ainakin 92- ja 95-oktaaninen tahdonvapaus.

 

 

92-oktaaninen tahdonvapaus
 
Toimija tekee päätöksen harkiten tietoisesti saamaansa informaatiota, häntä ei manipuloida tai pakoteta vaikkapa aseella ja hän pystyy toteuttamaan päätöksen.
 
 
95-oktaaninen vapaa tahto 
 
lisää 92-oktaaniseen vapaaseen tahtoon syvällisen avoimuuden eli indeterminismin: luonnonlait ja maailman tila jättävät avoimeksi useita vaihtoehtoisia päätöksiä. Jos syvä avoimuus eli indeterminismi pätee, niin minulla on tätä kirjoittaessani ja tilanteen alkuehtojen valossa mahdollista päättää joko hakea itselleni kuppi kahvia tai päättää olla hakematta sitä.
 
 
98-oktaaninen vapaa tahto
 
liittää 95-oktaaniseen vapaaseen tahtoon ei-fysikaalisen sielun: luonnonlait tarjoavat järkevälle päätösentekijälle useita vaihtoehtoja, ja toimijan ei-fysikaalinen sielu saa aikaan valinnan eri vaihtoehtojen välillä. 
 
 
Dieselvahvuinen vapaa tahto
 
taas on agenttikausaliteetin ja 95-oktaanisen vapaan tahdon yhdistelmä. Agenttikausaaliteetti on syysuhde, jossa toimija saa teon aikaan tavallisesta tapahtumien välisestä syysuhteesta poikkeavalla tavalla. Ajatellaan vaikka, että toimijana päätän hakea kahvia. Tällöin persoonani saa aikaan sen, että haen kahvia. Tämä syysuhde on lisäksi jotain aivan erilaista kuin aivoissani tapahtuvat muutokset. 
 
(kääntäjä Lauri Snellmanin esipuheesta (2016, 11-12))
 
 
 
Libet´n koe 
 
Benjamin Libet lienee monelle tuttu, joten en mene häneen tässä tarkemmin.
Tässä kaksi huomiota Libet´n kokeesta:
 
 
1. Koehenkilöt pystyvät kieltäytymään toteuttamasta halua (eräänlainen veto-oikeus), vaikka sillä onkin taustansa puoli sekunti aikaisemmassa aivotoiminnassa.
 
 
2. Koehenkilöitä ohjeistetaan olemaan spontaaneja (vertaa tietoinen harkinta).
 
 
 
Tämän maailman samharrisit ja mikkoputtoset eivät usko vapaaseen tahtoon. Ratkaisu (tai itse asiassa puttosia mukaillen se ei edes ole ratkaisu, vaan "toimijan" aivokemian ja ympäristön välttämätön seuraus) näkee ihmisen häntä perustavampaa laatua olevien fysikaalisten ilmiöiden marionettina. Tällainen uskomus - ja sen seurauksena, väitän, marionettimainen käytös - johtaa mielestäni valitettavan helposti Stanley Milgramin kuuluisan sähkösokkikokeen tuloksiin. Ihminen toteuttaa häntä "korkeammalta" taholta tulevia mahdollisesti tappavia käskyjä. Syvää vastenmielisyyttä kokien, mutta silti totellen.
 
Toisaalta uskottaessa determinismiin tai jopa fatalismiin voi päätyä aivan vastakkaiseen näkökulmaan. Kalvinistien mukaan kaiken alkusyy jumala on tiennyt jo aikojen alussa mitä jokaikinen maailmaan syntyvä ihminen tekee kaikissa elämänvaiheissaan.
 
Eli jumala tietää sen että esimerkiksi tulevaisuudessa syntyvä herra X päättää/"päättää" olla uskomatta jumalaan. Tai herra Y tulee uskomaan jumalaan. Kaikki on päätetty jo aivan alussa. Kalvinisti kuitenkin tekee lähes kaikkensa näyttääkseen maailmalle/jumalalle/itselleen, että hän on jumalan valittu. Eli ei ratkaise asiaa niin, että mitäpä minä tässä rimpuilen, kaikki on päätetty jo alussa. Sinänsä kalvinistien ratkaisuja tarkastellessa on irrelevanttia se, onko jumalaa todella olemassa ja onko uskonto Dawkinsia mukaillen mielen virus vai ei (mielestäni Dawkins on oikeassa, uskonto on eräänlainen mielen virus).
 
Tämä on erittäin mielenkiintoinen kulma fatalismiin. Puttoset toimivat toisin. Luulen, että fatalismiin tai vain determinismiin uskominen johtaa enemmissä määrin puttosmaisiin kuin kalvinistisiin ratkaisuihin/"ratkaisuihin". Sääli.
 
 

lauantai, 16. kesäkuu 2018

Teodikean ongelma

 

Alkulause: kirjoitin tämän parikymppisenä, vuoden 1995 lopulla tai alkuvuodesta 1996. Ehkä siksi on nähtävissä tietty ajoittainen poleeminen ote. Pääosin lienen mielipiteissäni pysynyt samana, vaikka moni asia on kohdallani muuttunutkin. 

 

TEODIKEA

 

Ensiksi todettakoon, että filosofian historiaan on päässyt kyllä kaikenlaisia paskavarpaita (ilmaus alunperin jalkapallosuuruus Franz Beckenbauerin), johtuen osittain kristinuskon asemasta länsimaisessa kulttuurissa.

 

 Teodikea-ongelma (ote filosofian alkeisoppikirjasta Filosofia Prima)

 

"Teologinen" kysymys: Kuinka maailmassa voi olla niin paljon pahaa, jos sen on luonut kaikkihyvä ja kaikkivaltias Jumala. Jos hän on kaikkihyvä, hän tahtoo hävittää pahan maailmasta. Koska maailmassa on kuitenkin pahaa, hän ei siis joko ole kaikkihyvä, koska hän ei ole tahtonut hävittää pahaa, tai hän ei ole kaikkivoipa, koska hän ei ole sitä pystynyt tekemään.

 

Leibnizin mukaan on kolmenlaista kärsimystä, pahaa. Metafyysinen kärsimys aiheutuu luodun maailman ja elämän rajallisuudesta ja ilmenee mm. siinä että kaikki kuolevat. Fyysinen kärsimys koetaan tunteissa kipuna, jolla on kuitenkin mielekkyytensä, sillä se kertoo vaaroista, ja samalla kipu mahdollistaa ilon tajuamisen. Sekä fyysinen että metafyysinen kärsimys kuuluvat luotuna olemiseen, sillä ihminen ei ole Jumala, ikuinen. Ne eivät voi siis olla teodikean ongelma. Teodikeaan liittyy ns. moraalinen kärsimys, joka perustuu siihen, että ihminen on vapaa valitsemaan ja että hän valitsee väärin eli tekee pahaa.

Miksi sitten Jumala loi ihmisen olennoksi, joka voi langeta. Koska Jumala halusi luoda jotain eläimiä ja koneita korkeampaa. Maailma, jossa ei olisi vapaata tahtoa, ei olisi kovin hyvä maailma. Mutta vapaus itsessään on niin arvokasta, että maailma, jossa on vapautta on parempi kuin maailma, jossa sitä ei ole.

Siispä Jumala loi parhaan mahdollisen maailman, tämän meidän maailmamme, jossa ihmisarvoon kuuluu vapaus. Siksi tämä maailma ei ole paras, koska täällä on pahaa, mutta paras mahdollinen, koska olemme vapaita.

 

 

 

 

KRITISOIN LEIBNIZIA:

 

1. Miksi olento, joka voi langeta on korkeampi kuin eläin tai kone?

 

2. Maailma, jossa ei ole vapautta, ei olisi kovin hyvä maailma. Miksi? Vapaus on tämän maailman, joka Leibnizin tunnustaman kristinuskon mukaan on jumalan luoma, ehto. Taas voimme palata peruskysymykseen vapaudesta: Mitä on vapaus? Olemmeko vapaita: olemmeko saaneet vapauden valita synnymmekö vai emme, kuolemmeko vai emme, millä tavalla, olemmeko valinneet ympäristömme, elinolosuhteemme, hallituksen, lait(ehkä suurena joukkona, demokratiahan on pahimmillaan sitä, että enemmistö päättää mitä yksilölle tehdään, yksilöä ja vain häntä koskevassa asiassa) ja olemmeko valinneet tämän maailman? Ja vaikka olisimme valinneet nämä kaikki, saammeko valita nyt toisin?

Jos ajattelemme jumalan kaikkivaltiaana, hänhän voisi taata kaikelle olevaiselle maksimaalisen nautinnon, hyvän olon ilman kyllästymisen turruttavaa vaikutusta. Miksi ilon kokeminen vaatisi tuskaa? Eihän sen pidä olla jumalalle mahdotonta? Miksi sen pitäisi olla kivi, jota hän ei pysty nostamaan?

Vapaus on tämän maailman elinehto, mutta kuka käski luoda tällaisen maailman?

 

3. Vaikka vapaus valita paha olisikin hyvä asia, onko vapaus valita paha itsessään niin arvokasta, että maailma ilman sitä olisi huonompi?

Uskoisin, että fiktiivisen hahmon Amerikan Psykon Patrick Batemanin uhrit voisivat olla toista mieltä.

 

 

 

4. Jos maailma vaatii ihmisen vapaan tahdon valita, myös väärin, ollakseen täydellinen, niin mitä sanomme tästä:

 

Eihän taivaskaan (TAIVAS, kristinuskon mukaan paratiisi, jossa vallitsee täydellinen olotila, sinne pääsevät ne, jotka uskovat Jeesus Kristukseen Jumalan poikana, ja uskovat jumalan kaikkihyvyyteen) voi olla täydellinen, jos siellä ole vapautta valita hyvästä ja pahasta. Ja jos siellä on vapaus valita näistä, on itsestäänselvää, että siellä täytyy olla hyvä ja paha, joista valita. Ja jos ajatellaan, että ihminen(joka on pohjimmiltaan, jos ei paha, niin ainakin helvetin itsekäs) ei enää kantaisi itsessään minkäänlaista pahuutta päästessään taivaaseen, niin olisiko hän enää sama ihminen, eikö hän olisi menettänyt aimo annoksen minuuttaan. No, tuo nyt ei ole edes kovin olennaista.

Mutta jos on ainoastaan vapaus valita, mutta ei hyvää ja pahaa, joista valita, ei ole valintaa. Ja jos ei ole ns. pahaa eikä valintaa taivas on näinollen Leibnizin logiikan mukaan vielä huonompi paikka kuin tämä maailma.

 

Tietenkin joku voi sanoa että Saatana (kristinuskon mukaan pahan alkuperä) ei ole taivaassa ja siten siellä ei ole pahuutta. Tähän voi esittää vastakysymyksen: Miksi Saatana on sitten tässä maailmassa?

Joku voi vastata tähän: Siksi, että jyvät erotettaisiin akanoista tai toisinpäin, niin että paljastuisi kuka seuraa Jumalaa (mutta miksi se olisi edes olennaista) ja muut joutuisivat helvettiin. Mutta tämä ratkaisu olisi helvetin julma.

Joku voi vielä esittää, että kaikki pääsisivät "kristittyjen taivaaseen", mutta siinä ei ole vastausta siihen miksi ylipäätään tarvitaan nykyisenlainen maailma.

Joku voi jälleen esittää, että tämän maailman tuska mahdollistaa taivaan kokemisen mahdollisiman täydellisenä (hyvänä).

Eli tämän maailman kärsimys on optimaalista taivasta ajatellen.

 

Mutta minulle ei vieläkään valkene, että miksi iloa ei voisi tajuta, tai ennenkaikkea kokea ilman kärsimyksen tajuamista tai kokemista.

Ihminen ehkä (hyvin suuri ehkä) on rakennettu niin, mutta se ei itsessään tarkoita sitä, että se olisi jonkinlainen universaali laki, tai että sen pitäisi olla.

Ja jos kärsimystä täytyy olla nautinnon kokemiseksi, miksei myös kärsimys edellytä nautinnon kokemista. Eli voidaan ajatella, että maailmassa on optimaalinen annos nautintoa, jotta kärsimys koettaisiin maksimaalisena, ja kristinuskon mukaan (ainakin joidenkin kyseisen uskonnon edustajien mukaan) suurin osa ihmisistä menee helvettiin, joten siellä koetaan kliimaksi.

 

 

 

LISÄÄ KRITIIKKIÄ LEIBNIZIN TEORIOITA KOHTAAN

 

 

Leibniz: Metafyysinen kärsimys aiheutuu luodun maailman ja elämän rajallisuudesta ja ilmenee mm. siinä että kaikki kuolevat. Fyysinen kärsimys koetaan tunteissa kipuna, jolla on kuitenkin mielekkyytensä, sillä se kertoo vaaroista, ja samalla se mahdollistaa ilon tajuamisen.Sekä fyysinen että metafyysinen kärsimys kuuluvat luotuna olemiseen, sillä ihminen ei ole jumala, ikuinen.

 

Minä:

1. Kritisoimatta lainkaan kuolemaa subjektiivisessa mielessä, sillä joku osa minusta on ehkä hieman optimisti ja uskoo, että tämä paska loppuu kuoltuani (kun taas toisaalta joku muu osa on sitä mieltä että sama paska jatkuu tai pahenee), kritisoin sitä että on luotu maailma, jossa metafyysinen kärsimys on mahdollista (vaihtoehtojahan olisi ollut).

 

2. Periaatteessahan kivun pitäisi kertoa vaaroista, mutta käytännössä monien vaarojen toteutumisen ja lihaksi tulon (heh,heh) syynä on kipu.

 

Ajatellaanpa että ihminen, oli hän sitten 25-vuotias mies tai eläkeläismummo, joutuu väkivallan uhriksi, saa nyrkin päähänsä. Hän ei menetä tajuaan, mutta kokee kipua, suurta kipua, ainakin omasta mielestään. Kivun pitäisi varoittaa vaaroista, mutta monesti se lamaannuttaa ja näin ollen väkivallan uhri on altis entistä suuremmille vaaroille.Voi hyvinkin käydä niinkin, että tulee pari kaveria jatkoille, ja pää potkitaan tohjoksi ja uhri voi kuolla (se voi olla toki paljon parempi kuin maata esim. happikoneessa lopun elämänsä, mutta tappo/murha/kuolemantuottamus on aina raaka suvereniteetin loukkaus), tai saada vakavan aivovaurion tai saada ainoastaan kolauksen itsetuntoonsa.

 

3. Leibniz: Sekä fyysinen ja metafyysinen kärsimys kuuluvat luotuna olemiseen, sillä ihminen ei ole Jumala, ikuinen.

 

Vaikka ihminen ei olisi jumala eikä ikuinen, niin miksi piti luoda tyyppi, jonka olemiseen kuuluvat metafyysinen ja fyysinen kärsimys?

 

Minkä helvetin takia?   ...Sen juuri.

 

LISÄÄ KRITIIKKIÄ

 

Jos todella olisi niin kuten eräät puolustelevat kristinuskoa, että helvettiä ei olekaan, tai kukaan ei ainakaan sinne joudu. Ja nämä samat henkilöt puolustelevat maailman kärsimystä sillä, että se mahdollistaa taivaan kokemisen täydellisen hyvänä.

Miksi sitten toiset kärsivät enemmän kuin toiset, toisten elämä on tragediaa toisensa perään, kun toinen kuolee vain vähän kärsineenä tai syntyy kuolleena? Miten he, jotka syntyvät kuolleena saavuttavat sitten sellaisen kokemuksen kärsimyksestä, että voivat tuntea taivaan täydellisen hyvänä?

Eikö näinollen kristinusko joudu laajentamaan perinteistä oppiaan inkarnaation suuntaan, että tarvittava kärsimyksen tiimalasi täyttyisi, jos ei yhden, niin useiden elämien aikana. Vai eivätkö he, jotka syntyvät kuolleina, pääse taivaaseen? Tai kaikki ne, jotka eivät kärsi tarpeeksi?

 

Ja kuka kärsii tarpeeksi? Kun on olemassa tosielämän patrickbatemanien uhreja, niin eikö muiden taivaassaolevien ilo ole heihin nähden vajavaista. Ja myös absoluuttisesti vai täytyykö kaikkien käydä läpi heidän kohtalo, jos ei tässä niin ehkä edellisessä tai tulevassa elämässä? Sitähän se vaatii, elämiä, ja tuskaa. Vai onko niin, että ihmiset muuttuvat ennen taivaaseen astumista jonkinlaiseksi yhtenäiseksi massaksi, joidenka kärsimys saa uuden ulottuvuuden, eikä kaikkien tarvitse olla patrickbatemanien uhreja. Joka tapauksessa joidenkin täytyy kärsiä, jos ei aivan helvetillisesti, niin puhekielenkäytön mukaan helvetisti.

Hiukan vielä vapaudesta: kuinka moni kristitty vanhempi antaa lapsen tehdä vapaasti mitä haluaa. He asettavat sääntöjä näiden "omaksi parhaaksi". Kuinka moni "hullu" joutuu laitokseen, näiden "omaksi parhaakseen". Miten tämä sopii yhteen kristityn maailmankuvaan, jossa jumala antaa ihmiselle "vapauden" kävellä helvettiin?

 

 

LISÄÄ: Ehdottoman vapauden edellytys on itsensä luominen. Vapaan yksilön alkuperä ei ole hänen itsensä ulkopuolella. Jos ihminen on vapaa – syy itselleen, jumalan kaltainen - Jos ihminen on vapaa, jumalalla ei ole osuutta asiaan. Ja jos jumalalla ei ole osuutta asiaan, miten voidaan perusteella maailman ja ihmisen rakennetta jumalan valinnoilla?

 

Saatana on joidenkin oppien mukaan jumalaa vastaan kääntynyt enkeli.

 

Onko ihminen osa jumalaa, osa joka hakee autonomiaa? Silti; jos näin on: ihmistä ei ole ilman jumalaa. Ihminen tarvitsisi jumalan, josta syntyä.

 

Voidaan ajatella, että jumalan valinta on puuttumisen poissaoloa. Kun ykseydestä irtoaa soluja "ykseys" antaa niiden mennä ja toivoo, että itsensä luoden se valitsee  "Jumalan Valtakunnan" uudelleen.

 

Onko jumala täydellinen, jos osa siitä valittaa osaansa ja pyrkii irtautumaan? Ei.

 

 

 

maanantai, 11. kesäkuu 2018

110618

 

Jalkatreeni tänään.
Hackin pudotussarjassa tuli tänään oma enkka, 6x120+kelkka (kaikki putkeen)/5x95/8+6x45 (jalat ekan osasarjan jälkeen kapeammalla ja alempana). Etukyykyssä sama kuin viikko sitten, vedän yläkroppaa huomenna vielä kovaa, sen jälkeen pidän loppuviikon kevyenä. Jotain aerobista voin tehdä. Venytellä ja käydä vedessä. Oon käynyt nyt seitsemän päivää putkeen.

Miami Vicea olen katsonut nyt reilut pari vuotta, toistaiseksi neljä tuotantokautta. Viidennen tuotantokauden aloitin tänään. Hyvältä vaikuttaa. Noin yleisesti, telkkarista ja leffoista pystyisin ehkä tuskaisesti luopumaan. Toivottavasti en joudu elämässäni koskaan luopumaan treenauksesta ja kirjoista. Olen treenannut jotain melko säännöllisesti vuodesta 1992, kamppailulajeja tai kuntosalia, tai molempia. Joskus juoksua, kahvakuulaa. Joskus on tullut joku loukkaantuminen, joka on välillä rajoittanut liikkumista.

Lukeminen riistäytyi välillä käsistä. Luin vuosina 2005-2013 ehkä 200-300 kirjaa vuodessa. Melko laajalla skaalalla. Dekkareita, muuta kaunokirjallisuutta. Politiikkojen, taiteilijoiden, tiedemiesten ja urheilijoiden elämäkertoja. Self-help -kirjallisuutta, liikuntaoppaita, kirjoja musiikista, elokuvasta, kuvataiteesta, populaarikirjallisuutta, suurimman osan Terra Cognita -kustantamon teoksista, populaaritiedettä (psykologiaa, sosiologiaa, sosiopsykologiaa, luonnontieteitä), uskonnollista kirjallisuutta, historiallisia teoksia, filosofiaa, logiikan perusteita, kirjoja älykkyydestä, mietelauseita, sarjakuvia, jopa vitsikirjoja. Vuosikertoja Anna-lehdestä, MeNaisista, Oma Aika -lehdestä, Soundista, paljon vuosikertoja kehonrakennuslehdistä Bodaus, Muscular Development, Voimanostaja-lehden vuosikertoja.

Lukemisesta tuskin pystyn koskaan luopumaan. Toivottavasti ei tarvitsekaan. Nyt olen elänyt viime kuukaudet poikkeuksellista aikaa. Olen katsellut viimeisen parin-kolmen kuukauden aikana enemmän leffoja kuin lukenut kirjoja. Suurimman osan leffoista olen nähnyt jo aiemmin, omasta dvd-kokoelmastani olen niitä lähinnä katsellut. Sieltä nousee  esiin parhaimpina Arvottomat, Rocky Balboa, Rambon molemmat versiot, Paha poliisi, Tuntemattoman sotilaan kansainvälinen versio (teatteriversio on toki parempi, näin sen kahdesti teatterissa viime vuonna), Keskiyön pikajuna, Ariel, b-leffat Rocky 3 ja Armoton kaupunki; ja ehkä La Dolce Vita.