lauantai, 2. lokakuu 2021

Ja niin jumala runkkasi

 

Ja niin jumala runkkasi

Jumala loi ajan, avaruuden
itsestään hän ne loi
jumala loi ihmisen
omaksi kuvakseen hän sen loi
jumala oli äärettömän hyvä
mutta sitä ihmisenretale ei tajunnut
 
ihminen halusi mennä omia teitään
jumala katsoi tätä menoa ja sanoi: usko minuun, muuta en pyydä
ihmisenretale kuuli tämän, mutta toisesta korvasta se vain ulos pakeni
niinpä jumala sanoi
näin olet oleva ikuisen kärsimyksen oma
tuskailet ikuisesti helvetissä
sitä se on, sitä itse halusit
helvetti: se on ikuinen ero minusta - jumalasta, jyrisi jumala
 
tämä outo Narkissos
tämä jota jumalaksi kutsutaan
tämä kaiken hyvyyden alkulähde ja perusta
kiehnäsi nyt vain itsekseen
ja runkkasi spermaiset mahlansa tuon kirotun ihmiskunnan päälle
siinä mähmäisessä idyllissä viipyi jumalan kaikkihyvä katse
ja niin oli hyvä, kaikkihyvä
 
 
 
 
 
 

keskiviikko, 31. maaliskuu 2021

Rocky ja Kahdeksan surmanluotia

 

Lainasin kirjastosta "yhden tähden Maskulana" tunnetun Tapani Maskulan elokuva-arvostelukokoelman Intohimosta elokuvaan. Valitut elokuvakritiikit 1960-2010-luvuilta (toim. Juri Nummelin, Sammakko). Luin vastikään, että kyseisessä teoksessa eräs suosikkielokuvani Rocky on laitettu kategorian "Huonot elokuvat" alle.
 
Verenpaineeni lienee ollut koholla, kun aloitin reilun sivun arvostelun lukemisen. 
No, aika mitäänsanomaton oli arvostelu. Ymmärrän, että Rocky voidaan nähdä amerikkalaisen unelman ehkä vääristyneenä ylistyslauluna - ja johon elokuvan pääsääntöisesti huonommat jatko-osat antavat paikoin viitteitä.
"Muutaman viikon harjoittelulla nurkkakehissä ottelun sankari saa hirmuiset voimat samanaikaisesti, kun sankaritar kaunistuu filmin loppua kohden kuin joutsen Rumassa Ankanpoikasessa.", kirjoittaa Tapani Maskula.
On totta, että itseänikin on ajoittain häirinnyt Rockyn huippukuntoon virittymisen lyhyt aikajänne. Toisaalta ammattiurheilijalla on heikkokuntoisenakin mittaamatonta kapasiteettia kuten "lihasmuistia" niin lihasvoiman, lihaskestävyyden kuin todennäköisesti sydämen ja aerobis/anaerobisjärjestelmän suhteen. Mutta tämä on mielestäni sivuseikka, ei elokuvan tarvitse olla yksi yhteen tosielämän kanssa.
Rumasta Ankanpoikasesta, Adrian puhkeaa Rockyn silmissä kukkaan jo paljon ennen Rockyn "peakia", huippukuntoa ("hirmuisia voimia").
 
 
Viimeisenä iltana ennen ottelua, ennen nukkumaanmenoa Rocky sanoo rakkaalleen Adrianille, että jos hän pystyy ottamaan täydet erät maailmanmestari (Apollo) Creedin kanssa, seisomaan omilla jaloillaan pystyssä kun kongi soi 15 erän jälkeen ottelun päättymiseksi, hän tietää ensimmäisen kerran elämässään ettei hän ole vain joku pummi lähiöstä.
Tässä ollaan elokuvan ytimessä. Tämä on eräs elokuvan avainkohtauksista, ehkä jopa kaikkein tärkein. Ja vaikka Adrian on nainen ja Rocky monella tapaa hyvin perinteinen mies, ei täysien erien ottaminen (going the distance) - pystyminen tähän (johon kukaan muu ei ole maailmanmestari Creedin kanssa pystynyt) -  ole niinkään miehuuden osoittamista naiselleen, kuin jotain syvempää. Rocky haluaa todistaa kykynsä, tahtonsa ennen kaikkea itselleen. Adrian, hänen tuore kämppäkaverinsa ja rakkaansa, on ihminen jonka kanssa Rocky pystyy ja haluaa tämän tavoitteensa jakamaan.
 
 
Etsin kirjasta arvostelua Mikko Niskasen elokuvasta Kahdeksan surmanluotia, jota moni kriitikko pitää kaikkien aikojen parhaimpana kotimaisena elokuvana. Valitettavasti kirjassa ei ole sitä, enkä tiedä sitä miten Maskula suhtautuu Niskasen suurteokseen. Suurteos se eittämättä on, mutta surkea elokuva.
 
Jos Rocky on Maskulaa mukaillen sentimentaalinen valheellinen amerikkalaisen unelman ylistys, niin Kahdeksan surmanluotia on äärivasemmistolais-behavioristinen julistus siitä, miten yhteiskunta implisiittisen väkivallan harjoittajana ajaa aivan tavallisen miehen hirmutekoihin. Niskanen on kommentoinut elokuvasta ja sen teosta tavalla, joka tuo mieleen maallikkosaarnaajan: "Pihtiputaan kauhutapahtuma antoi minulle kuin sähköiskun, kytki virran elottomaan tajuntaani...Tiesin heti, että Pihtiputaan laukaukset päättivät pitkän ja johdonmukaisen tapahtumaketjun. Tajusin, että tässä oli taustalla kokonainen ongelmakenttä, sen maasto oli minulle tuttu. Tajusin myös, että tämä oli minun tehtäväni. En valinnut tehtävää, tehtävä valitsi minut." (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kahdeksan_surmanluotia)
Myöhemmin tämä poliisisurmaaja tappoi vapauduttuaan (elinkautinen ei ole Suomessa elinkautinen) entisen vaimonsa kuristamalla.
(Sivumennen sanoen, Niskanen on toki tehnyt hyviäkin elokuvia kuten Pojat ja Ajolähtö. Ehkä myös Sissit ja Käpy selän alla.)
 
 
 
 
 

perjantai, 19. maaliskuu 2021

Älykkyydestä, osa 8

 

Palaan vajaan kolmen vuoden tauon jälkeen lyhyesti aiheeseen nimeltä älykkyys. Luin David Robsonin teoksen Älykkyysloukku - Miksi teemme tyhmiä virheitä ja miten tehdä parempia päätöksiä (Tuuma, 2020. Alkuteos The Intelligence Trap - Why Smart People Do Stupid Things and How to Make Wiser Decisions, 2019. Suomennos Kaisa Koskela).
 
Alkusivuilla Robson esittelee Kary Mullisin, joka on saanut kemian Nobelin palkinnon polymeraasiketjureaktion parissa tekemästään työstä. Menetelmällä pystytään kloonaamaan suuria määriä dna:ta kerralla - ja jota on käytetty koronan testaamisessa.
Mullis on eittämättä erittäin, erittäin älykäs. Ehkä jotain sellaista mitä kutsutaan neroksi.
Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Mullins epäilee tulleensa avaruusolennon sieppaamaksi.
Hän uskoo myös astrologiaan ja siihen, että ihminen kykenee matkustamaan kehon ulkopuolella astraalitasolla.
Hän ei myöskään usko ilmastonmuutokseen tai siihen, että hiv aiheuttaa aidsia.
 
Robson kysyy kirjassaan onko niin, että Mullisin loistava älykkyys tekee hänestä myös uskomattoman tyhmän?
 
Kirja aiheineen on tässä liian laaja referoitavaksi, mutta ehkä mielenkiintoisinta kirjassa on älyllisen nöyryyden korostus. Reflektiivinen ajattelu, omien näkemysten kyseenalaistaminen ja uudelleenarviointi, uteliaisuuden voima, kasvun asenne, avoimuus, älyllinen rohkeus ja sinnikkyys. 
Ominaisuuksia, joita arvostetaan nimenomaan aasialaisissa kulttuureissa, kun toisaalta länsimaissa ehkä etenkin USA:ssa korostetaan älykkyysosamäärää ja sen muuttumattomuutta. Toisaalta aasialaisen kulttuurin ainakin osittainen heikkous on hierarkian (liiallinen) arvostus.
 
Edelliseen liittyen mm. Richard Feynman oltaisiin voitu lapsuudessaan leimata verraten vähälahjaisiksi, hänen lapsuudessa mitattu ÄO oli 125 (keskihajonnalla 15 tai 16). 
ÄO oli alhainen siis verrattuna kuuluisiin Lewis Termanin "lapsineroihin" (joiden mitattu ÄO oli minimissään 140), joista kukaan toisin kuin Feynman, ei voittanut Nobelin palkintoa. 
Feynmanin suhteellisen alhainen ÄO johtui Robsonin mukaan verbaalisen alueen vaatimattomammasta hallinnasta. Feynmanilla oli hankaluuksia mm. kirjallisuudessa ja vieraissa kielissä (tosin elämänsä myöhemmässä vaiheessa hän oppi puhumaan portugalin ja japanin kieltä ja tulkitsemaan mayojen hieroglyfejä). Toisaalta hänen elämäkertatietoihinsa pohjautuen testikysymykset eivät välttämättä riittäneet määrittämään Feynmanin loogis-matemaattista älyä.
Lahjakkuudestaan huolimatta Feynman ei koskaan ajautunut Mullisin kaltaiseen hörhöilyyn. Robsonin mukaan Feynman, toisin kuin Mullis, ei koskaan menettänyt älyllistä nöyryyttä ja kykyä omien näkemystensä kyseenalaistamiseen.
 
 
 

lauantai, 18. elokuu 2018

Ilman Adolf Hitleriä emme olisi tässä

Ensiksi:

Mielestäni Adolf Hitler on ihmiskunnan historian pahimpia ihmisiä ja kärsimys, jota hän välittömästi ja välillisesti aiheutti on suunnatonta.

 

 

Hitlerin vaikutus maailmanhistoriaan on poikkeuksellisen suurta. Niin suurta, että ilman Hitleriä tuskin olisin syntynyt - tai sinä, joka tätä luet, olisit syntynyt. Sen lisäoletuksen teen, että olet syntynyt Suomessa ja jälkeen toisen maailmansodan. Nämä ovat mielestäni riittävät edellytykset väitteeseen, että ilman Hitleriä emme olisi tässä. Tai ilman Stalinia, Leniniä, Jeesus Kristusta, Muhammadia.

Nähdäkseni siinä ei ole ristiriitaa, että hyväksyy edelläolevan todeksi, pitää Hitlerin olemassaoloa - että hän oli ja eli - pahana asiana ja sitä, että itse elää, on syntynyt tähän hitlerinjälkeiseen maailmaan, hyvänä asiana.

 

 

.

tiistai, 31. heinäkuu 2018

Alfred R. Mele ja tahdonvapaus

"EEG:n alku, ensimmäinen puolikas, vastaa intentiota edeltävää tekijää eikä intentiota itseään." (Alfred R. Mele Libet´n kokeesta)

 

 

Alla ote kääntäjä Lauri Snellmanin esipuheesta (Mele 2016, 11-12) Alfred R. Melen teokseen Onko vapaa tahto illuusio? (2016, alkuteos A Dialogue on Free Will and Science, 2014). Mele jaottelee vapaan tahdon 92-, 95-, 98-oktaaniseen ja dieselvahvuiseen vapaaseen tahtoon.  Melen mukaan ihmisillä on ainakin 92- ja 95-oktaaninen tahdonvapaus.

 

 

92-oktaaninen tahdonvapaus
 
Toimija tekee päätöksen harkiten tietoisesti saamaansa informaatiota, häntä ei manipuloida tai pakoteta vaikkapa aseella ja hän pystyy toteuttamaan päätöksen.
 
 
95-oktaaninen vapaa tahto 
 
lisää 92-oktaaniseen vapaaseen tahtoon syvällisen avoimuuden eli indeterminismin: luonnonlait ja maailman tila jättävät avoimeksi useita vaihtoehtoisia päätöksiä. Jos syvä avoimuus eli indeterminismi pätee, niin minulla on tätä kirjoittaessani ja tilanteen alkuehtojen valossa mahdollista päättää joko hakea itselleni kuppi kahvia tai päättää olla hakematta sitä.
 
 
98-oktaaninen vapaa tahto
 
liittää 95-oktaaniseen vapaaseen tahtoon ei-fysikaalisen sielun: luonnonlait tarjoavat järkevälle päätösentekijälle useita vaihtoehtoja, ja toimijan ei-fysikaalinen sielu saa aikaan valinnan eri vaihtoehtojen välillä. 
 
 
Dieselvahvuinen vapaa tahto
 
taas on agenttikausaliteetin ja 95-oktaanisen vapaan tahdon yhdistelmä. Agenttikausaaliteetti on syysuhde, jossa toimija saa teon aikaan tavallisesta tapahtumien välisestä syysuhteesta poikkeavalla tavalla. Ajatellaan vaikka, että toimijana päätän hakea kahvia. Tällöin persoonani saa aikaan sen, että haen kahvia. Tämä syysuhde on lisäksi jotain aivan erilaista kuin aivoissani tapahtuvat muutokset. 
 
(kääntäjä Lauri Snellmanin esipuheesta (2016, 11-12))
 
 
 
Libet´n koe 
 
Benjamin Libet lienee monelle tuttu, joten en mene häneen tässä tarkemmin.
Tässä kaksi huomiota Libet´n kokeesta:
 
 
1. Koehenkilöt pystyvät kieltäytymään toteuttamasta halua (eräänlainen veto-oikeus), vaikka sillä onkin taustansa puoli sekunti aikaisemmassa aivotoiminnassa.
 
 
2. Koehenkilöitä ohjeistetaan olemaan spontaaneja (vertaa tietoinen harkinta).
 
 
 
Tämän maailman samharrisit ja mikkoputtoset eivät usko vapaaseen tahtoon. Ratkaisu (tai itse asiassa puttosia mukaillen se ei edes ole ratkaisu, vaan "toimijan" aivokemian ja ympäristön välttämätön seuraus) näkee ihmisen häntä perustavampaa laatua olevien fysikaalisten ilmiöiden marionettina. Tällainen uskomus - ja sen seurauksena, väitän, marionettimainen käytös - johtaa mielestäni valitettavan helposti Stanley Milgramin kuuluisan sähkösokkikokeen tuloksiin. Ihminen toteuttaa häntä "korkeammalta" taholta tulevia mahdollisesti tappavia käskyjä. Syvää vastenmielisyyttä kokien, mutta silti totellen.
 
Toisaalta uskottaessa determinismiin tai jopa fatalismiin voi päätyä aivan vastakkaiseen näkökulmaan. Kalvinistien mukaan kaiken alkusyy jumala on tiennyt jo aikojen alussa mitä jokaikinen maailmaan syntyvä ihminen tekee kaikissa elämänvaiheissaan.
 
Eli jumala tietää sen että esimerkiksi tulevaisuudessa syntyvä herra X päättää/"päättää" olla uskomatta jumalaan. Tai herra Y tulee uskomaan jumalaan. Kaikki on päätetty jo aivan alussa. Kalvinisti kuitenkin tekee lähes kaikkensa näyttääkseen maailmalle/jumalalle/itselleen, että hän on jumalan valittu. Eli ei ratkaise asiaa niin, että mitäpä minä tässä rimpuilen, kaikki on päätetty jo alussa. Sinänsä kalvinistien ratkaisuja tarkastellessa on irrelevanttia se, onko jumalaa todella olemassa ja onko uskonto Dawkinsia mukaillen mielen virus vai ei (mielestäni Dawkins on oikeassa, uskonto on eräänlainen mielen virus).
 
Tämä on erittäin mielenkiintoinen kulma fatalismiin. Puttoset toimivat toisin. Luulen, että fatalismiin tai vain determinismiin uskominen johtaa enemmissä määrin puttosmaisiin kuin kalvinistisiin ratkaisuihin/"ratkaisuihin". Sääli.