"Kaikki on pakoa." (Charles Bukowski)
 
Katsoin Oliver Stonen elokuvan Syntyneet tappajiksi, ohjaajan versio (Natural Born Killers, Director´s Cut, 1994). Olen nähnyt elokuvan Suomen ensi-iltaviikonloppuna lokakuussa 1994, mutta tätä ohjaajan versiota ilmeisesti en. Kyseessä on loistava kuvaus psykopaattisen sarjamurhaajapariskunnan osakseen saamasta myönteisestä mediahuomiosta ja fanituksesta. Elokuvan käsikirjoittaja Quentin Tarantino ei leffasta tykännyt, syytä en tiedä. Mutta on tämä parempi kuin Tarantinon mielestäni paras ja sinänsä erittäin hyvä, Natural Born Killersiä viihdyttävämpi Pulp Fiction tuolta samalta vuodelta 1994. Natural Born Killers loppuu Leonard Cohenin komeaan The Futureen.
 
Luin Charles Bukowskin runokokoelman Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten (The Days Run Away Like Wild Horses Over The Hills, 1969). Olen kai lukenut teoksen aiemmin joskus melko kauan sitten. Tämä oli osin hyvä, osin ei niinkään. Ei Bukowskia parhaimmillaan. 234 runoa: valitut runot 1946-1994 on parempi kokonaisuus, jos muistiini on luottaminen. Ymmärrän miksi Bukowski ei elinaikanaan saanut juurikaan akateemista arvostusta. Liikaa "hyvän maun puutetta" ja arkipäivän rujoutta. Ymmärrän toisaalta esim. Helvi Hämäläisen arvostuksen. Hänen kokoelmansa Valitut runot on minulla kesken sängylläni. Kieli on erilaista. Metaforia enemmän ja ehkä jotenkin jylhempää. Noin yleisesti luen kuitenkin mieluummin Bukowskia, laittamatta nyt näitä runoilijoita paremmuusjärjestykseen.
 
Katsaus omaan elämääni. Alakuloa on ollut. Syitä en halua tässä tarkemmin eritellä. En juuri nyt halua kuunnella trancea. Se vie minut 2000-luvun alun paikoin euforisiin aikoihin. Kuuntelen mieluummin Juice Leskisen kappaletta Mies joka rakastaa itseään. Mieleeni tulee Ville Alfa (Aki Kaurismäki), joka tanssii yksin baarissa ympäripäissään Mika Kaurismäen elokuvassa Valehtelija tuon Juicen biisin soidessa taustalla.