Juice laulaa televisiossa Miestä joka rakastaa itseään. Ville Alfa ympäripäissään tekee oma juttuaan tanssilattialla. (Alaviite: Mika Kaurismäki, Valehtelija, 1981)

Elämä heittää välillä ties minne. Teini-iässä olen tehnyt itselleni lupauksen - ja sitä noudattanut - että en jätä tälle pallolle yhtäkään geneettistä jälkeläistä. Sterilisaation hankin 2006 - enkä päivääkään ole katunut. Minulle tämä yksi elämä on tarpeeksi, ja vaikka saattaisin jonkin tulkinnan mukaan olla narsisti, narsismini ei yllä geneettisen reproduktion asteelle.
 
Taidan olla niin sanotusti adornolainen ("Auschwitzin jälkeen runojen kirjoittaminen on barbaarista"). Luen toki iltapäivälehtiä, seuraan lätkää, futista ja vapaaottelua, katson YouTubesta kehonrakennusharjoitteita, luen proosaa, runoutta; keskinkertaista runoutta olen kirjoittanut itsekin. Kirjoitan tätä blogia suureksi osaksi lopulta isossa kuvassa tyhjänpäiväisistä asioista, niin kuin tekee moni muukin.
Sisältä, syvältä väitän, olen kuitenkin synkkä mies. Ymmärtänen Theodor Adornon viestin hyvin. Kuten Martin Heidegger, toisaalta ilmeisenä natsina - onko tästä sataprosenttista varmuutta, en tiedä - tietysti Adornon ja jokaisen humanistin vihollinen, kirjoittaa kuitenkin das Manista niin kuin ehkä Adornokin voisi kirjoittaa, joka juttelee, sulautuu joukkoon, hukkuu banaaliin ja arkipäiväiseen.