Kärsin unettomuudesta jälleen kerran. Nousin ylös 1.55 arviolta vajaan kolmen tunnin unen jälkeen. Katsoin aamulla elokuvan Heartbreak Hotel, jossa Helena Bergström irrottelee tavalla joka paikoin muistuttaa ainakin etäisesti Bridget Jonesia. Koin viime viikon perjantaina ehkä häivähdyksenomaisen onnellisuudentunteen, kun oympiajääkiekon välierässä Erik Haula nosti alivoimalla kiekon yli Kanadan Jordan Binningtonin maaliin lisäten Suomen johdon 2-0:aan. Lopultahan Kanada voitti välierän vain todetakseen sunnuntaina häviävänsä Yhdysvalloille. Tuo hetki onnea oli kuitenkin tärkeä minulle. Pystyn ajoittaiseen, vaikkakin vain hetken kestävään, onnentunteeseen. Onko se jopa onnellisuutta on taas oma asiansa.

Penkkiurheilu oli lapsena minulle tärkeää. Nuoruudessani ei niinkään, poislukien jalkapallon MM-kisat. Tosin lätkän MM-kisoja seurasin vielä vuonna 1994. Suomen maailmanmestaruus tuli vuosi liian myöhään. Katsoin muistaakseni finaalia, mutta en erityisemmin tainnut ilakoida Suomen puolesta. Vanhemmiten, noin viimeisen kymmenen vuoden aikana olen elvyttänyt tuota lapsuuden penkkiurheiluperinnettä, sanokoot siitä herbertmarcuset ihan mitä vain. Se on osin eskapismia ja minä tarvitsen eskapismia. Futiksen MM-kisat lähestyvät. Brasilia ei ole ehkä aivan vedonlyöntisivujen ykkössuosikki tällä kertaa, mutta Brasiliaa tulen veikkaamaan mestariksi kun kesä koittaa.